Heippa taas ja tervetuloa ensimmäisen virallisen osan pariin. Oli hienoa miten paljon hyvää palautetta prologi sai, ja siitä inspiroituneena sainkin tämän ensimmäisen osan uunista ulos. Hei ja sitten sellainen, että tässä osassa Aino näyttää vähän suomalaista temperamenttiaan, eli kukkahattutädit ei tule ristiinnaulitsemaan minua nyt kun varoitin : D Eikun lukemaan osaa!
Kuvamäärä: 45 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________
Aino oli juuri saapunut Barnacle Bayn rantahiekoille. Hän katseli vielä viimeiseen asti venettä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun viimeinenkin veneen peräsimen aiheuttama laine oli kadonnut, Aino huokaisi syvään. Tästä se sitten alkaisi. Oma elämä. Uusi elämä. Hän pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan; jo Sunset Valleyn kohdalla Ainolle oli tullut kuuma, mutta Barnacle Bayn ilmasto oli ihan omaa luokkaansa.
Aivan ensimmäiseksi Aino suuntasi etsimään ihmisiä, joilta kysyä neuvoa. Hankalaksi menisi, jollei kenelläkään olisi antaa hänen kaipaamaansa informaatiota, enonsa kotiosoitetta. Ainolla
oli kyllä ollut se lapulla, mutta hän ei ollut kuuluisa järjestelmällisyydestään. Eikä sään ennakointikyvystään. Appaloosa Plainsissa oli ollut talvi kun hän oli lähtenyt, joten talvitakki oli ollut siellä ihan tarpeellinen. No, Barnacle Bayssä sillä ei ollut mitään virkaa muuta kuin lämpöhalvauksen aiheuttajana.
Ensimmäinen puistossa näkyvä ihminen oli hyvin hassusti pukeutunut nainen, mutta nyt ei ollut varaa nirsoilla.
- Hei anteeksi, voinko kysyä jotain?
- Juu kyl maar.
Aino kohotti kulmakarvojaan muttei sanonut mitään.
- Ettet sattuisi tuntemaan henkilöä nimeltä Ville Tunturipuro?
- Kyl mää Villen tiedän, se asuu iha tos vähä matka pääs. Odotast vähä.
Aino hymähteli päänsä sisässä naisen oudolle murteelle samalla kun tämä kirjoitti Ville-enon osoitteen paperilapulle.
- Täs on. Otat taksin vaan tost noi.
- Hmm, kiitos paljon.
Aino todella toivoi etteivät kaikki paikalliset puhuisi noin paksua murretta.
Taksi vei Ainon puisen, hyvin loma-asunnolta näyttävän talon eteen, jossa häntä tervehtikin sitten ei-niin ystävällisesti haukkuva koira.
- Ei hauku!
Koira hiljeni samantien. Ainolla koirienystävänä oli jostain syystä aina ollu satumainen kyky saada kaikki koirat tottelemaan komentojaan.
Aino tihrusti lasiovesta läpi ja näkikin ilmeisesti enonsa istuvan sohvalla. Aino ei ollut tavannut häntä pitkään aikaan, viimeksi silloin kun tämä ei vielä asunut Barnacle Bayssä.
*Ding dong*, Aino painoi ovikelloa.
- Tullaantullaan!
Piakkoin ovesta tupsahti ulos ruskettunut Ville-eno. Tämä oli veljeksistä nuorin, mutta Aino huomasi jo hänen otsansa syvenevät juonteet. Eipä Ainon oma isäkään enää mikään nuori ollut.
- No hei, Ville-eno.
Ainolla alkoi olla jo niin kuuma, että hänen päänsä näytti vedessä uitetulta.
- Aino se tässä.
- Aino! Mitä ihmettä sinä täällä teet? Tule nyt ihmeessä sisään, sinähän ihan tuuperrut kohta.
Villen vaimo Gabrielle lainasi Ainolle yhtä mekoistaan ( Aino valitsi luonnollisesi metsänvihreän, olihan se hänen lempivärinsä) ja pikaisen vaihdon jälkeen he kaikki istuivat keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Ainolle oli työnnetty nassun eteen Gabriellen tekemä herkullinen vohvelipala kinuskikermavaahtomöykyn kera.
- Vai että sillä tavalla?
- Suunnilleen.
Aino oli kertonut koko jutun hänen päätöksestään lähteä uuteen elämään.
- No tuota, missäs sinä ajattelit asua? Siis ihan tiedustelen.
- Itse asiassa...
Aino vääntelehti tuolissaan.
- Toivoin vähän niinkus pääseväni hetkeksi teille, ihan vain sen ajaksi että löydän asunnon.
- Ei mitään, sinä saat asua meillä niin kauan kuin on tarvis.
Gabrielle hymyili Ainolle pöydän toiselta puolelta. Hän oli paikallisia, ja Ainoa huojensi suuresti naisen puheen murrettomuus.
- Totta kai saat, Ville myönteli.
Samassa perheen Rachel- taapero konttasi esille.
- No hei pööpötin, tulepas iskän syliin.
Aino ei oikeastaan pitänyt lapsista, vaikka ei hänellä kyllä ollut mitään erityistä syytä olla pitämättä niistä. Lapset eivät vain olleet hänen mieleensä. Kaikki olivat sanoneet, että kyllä asia muuttuu kun hän vanhenee, mutta eipä niin ollut käynyt. Ei hän lapsia suoranaisesti inhonnut, Aino ei vain pitänyt niistä.
-Tiedätkö mitä Raksu? Meille tulee vieras, KAMMOTTAVA vieras RÄYYYH!
Ville iski kouran kutittamaan Rachelia, ja tämä kikatti niin että koko huone raikui.
Gabrielle nousi tuolistaan ja meni Villen luo.
- Tulepas tänne Rachel, iskä on ihan hassu. Aino on tosi mukava.
Aino huokaisi. Tästä tulisi todella pitkäveteistä.
Seuraavat päivät kuluivat suunnilleen samanlaisina. Milloin Aino nukkui sohvalla, milloin käyskenteli rannalla ja milloin oleskeli puutarhassa. Mistään kun ei tuntunut löytyvän hyvää asumusta, tyhjä tonttikin olisi kyllä hänelle kelvannut.
Ainosta oli tosin tullut hyvää pataa perheen koiran, Nellan kanssa. Hän yritti opettaa Nellaa metsästämään, mutta se ei oikein ottanut luonnistuakseen.
- Missämissämissä on jänis? Noniin menemene jänistä etsimään! Mene!
Mutta Nella vain toljotti Ainoa. Tosin Aino ei ollut varma metodiensa oikeellisuudesta, että se saattoi johtua ihan siitäkin. Tai sitten Nellaa ei vain oltu luotu metsästyskoiraksi.
- Missä jänis?
Lopulta Aino sai tarpeeksensa hyödyttömyydestä ja päätti lopulta pyytää Ville- enoa apuun.
- Ville.
- Niin?
- Et sattuisi tietämään yhtään vapaata tonttia, asuinpaikkaa, mitään täällä saarella?
- Kuinka niin?
Aino nousi ylös.
- Tiedätkö, teidän luonanne on tosi mukavaa, mutta en voi olla täällä ikuisuuksiin. Kuten jo sanoin, tulin aloittamaan oman elämän, en liittymään teidän perheeseenne.
- Puhut tietysti täyttä asiaa, mutta en ole ihan varma osaanko auttaa...
Samassa Gabrielle törmäsi sisään.
- Kulta, en voinut olla kuulematta keskusteluanne ja minä saatan tietää erään paikan, voinko auttaa?
Aino siirtyi sivummalle. Hän ei voinut sietää tuollaisia hissukkamaisia vaimoja joiden piti kysyä aina kaikkeen lupa mieheltään ja varmistella oliko asia nyt ihan varmasti okei.
Lopulta Ville-eno kutsui Ainon takaisin.
- Gabrielle muisti yhden kalastajanmökin, mikä on ollut tyhjillään vuosia. Se on tuossa ihan vieressä, mutta en tullut ajatelleeksi sitä koska se on... ööh... tuota...
- Remontoijan unelmakohde.
Gabrielle ilmaisi asian selvästikin todella totuutta kaunistellen.
Aino antoi Villelle loput vähistä rahoistaan, joka lupasi hoitaa mökkiasian kuntoon. Aino olisi hoitanut jutun hyvin mielellään itsekin, mutta sattuneesta syystä hän ei tiennyt mitään saaren kiinteistönvälitysmarkkinoista.
Kun viimein Ville kertoi asian olevan kunnossa ja että hän oli vienyt mökkiin kirpputorilta tarpeelliset huonekalut, Aino keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti kohti kotiaan.
Mökki kylpi aamuisessa auringonvalossa kun Aino saapui paikalle. Vuorovedentie 42 olisi nyt hänen kotinsa. Edes mörskän kurjahko ulkomuoto ei haitannut Ainoa, hänellä oli nyt oma koti.
Mökissä ei tottavie ollut muuta kuin tarpeelliset huonekalut, mutta olipahan edes ne. Ja katto pään päällä.
Taloon tutustumisen jälkeen Aino päätti lähteä rentoutumaan siihen puistoon, minkä oli nähnyt olevan vesiputouksen laella. Puiston puiden katveessa oli viileää, ja Aino uppoutuikin onnelaansa pitkähköksi aikaa, tuijotellen vain putouksen solisevaa vesimassaa. Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua epävireistä kitarannäppäilyä, keskeyttäen Ainon ajatukset. Naisen ärtyneisyys singahti nollasta sataan sekunnissa.
- Ja mitä HELVETTIÄ sinä luulet tekeväsi?!
Aino kirosi suomeksi ja ärisi.
- Jumalauta minä olen kerrankin rauhassa ja sitten joku saatana tulee ja häirittee. Painu nyt HEMMETTIIN SIITÄ!
Aino ei suoranaisesti välittänyt siitä että puistossa sai olla jokainen, eikä myöskään siitä ettei mies todennäköisesti tajunnut mitä Aino oli juuri äsken huutanut. Barnacle Bayn asukkaat kun puhuivat äidinkielenään simlishiä eivätkä suomea.
Jostain erittäin tuntemattomasta syystä johtuen vanhus ei kuitenkaan huudosta hirveästi häkeltynyt, vaan ojensi Ainolle punaisia kukkia.
- Mitä helv...?
Aino ei halunnut miehen nuorikoksi, joten viisaimmaksi vaihtoehdoksi jäi vain häipyä. Juostessaan pois Aino kirosi alimpaan manalaan kaikki Barnacle Bayn pedovanhukset.
Seuraava rentoutumispaikka löytyi viilentävän suihkulähteen juurelta Ensiasukkaan puistosta.
Samassa alkoi kuulua tuttua ääntä. Ei, tällä kertaa kitaransoitto oli selvästi taidokkaampaa, mutta se ei vienyt siitä yhtään ärsyttävyyttä pois.
Kuitenkin nähdessään soittajan olevan paikallinen julkimo, ja paikalla olevan muitakin, Aino päätti lähteä takaisin kotiin. Tällä kertaa ihan kävellen.
Matkalla kotiin Aino pysähtyi ihastelemaan laskevaa aurinkoa, ja ulkoilmaihmisenä juuttuikin siihen pariksi tunniksi. Hän oli erittäin onnellinen siitä että oli päättänyt lähteä Barnacle Bayhin. Aino ei ollut ikinä nähnyt sellaista auringonlaskua.
Lopulta päästessään kotiin Aino huomasi Sunset Valleyn sanomien tulleen. Se oli suurin lehti näillä main, eikä yhdellä saarella kannattanut olla omaa lehteä. Aino taitteli lehden auki ja heti ensimmäisellä sivulla huomasi työpaikkailmoituksen armeijasta. Hän soitti sinne heti ja sai kuin saikin paikan, vaikka oli soittanut työnantajan puhelimeen keskellä yötä.
Onnellisena Aino painui pehkuihin, olihan heti huomenna tiedossa ensimmäinen työpäivä armeijassa, eikä siitä taatusti tulisi helppo.
Seuraavana aamuna Aino heräsi kello viisi, hirvittävän väsyneenä ja äkäisenä. Äkäisyys kuitenkin haihtui piakkoin kun Aino huomasi saavansa seurata aamuauringon etenemistä horisontista taivasalle, ihan omasta koti-ikkunastaan. Tontti oli ihan parhaalla paikalla ja 200 metrin päässä oli ensimmäinen ranta. Sielläkin täytyisi käydä, kunhan vain kerkiäisi.
Auringonnousu oli kuin taidetta, ja Aino hotkikin viisi luomuvohvelia sitä katsellessaan. Mitäköhän tuleva työpäivä pitäisi sisällään?
Pukiessaan työasun päälleen ja astuessaan kimppakyytiin toisten samoin pukeutuneiden sekaan, Aino vilkaisi vielä viimeisen kerran punaisenkirjavaa taivasta ja nuokahti sitten ikkunaa vasten mumisten anteeksipyynnön väsymyksestä ja ilmoituksen siitä, että olisi kyllä pirteä kuin peipponen kun vain he pääsisivät perille.
Perillä Aino heräsikin kuin heräsikin ja oli heti valmiina työtehtäviin. Ensimmäisen työpäivän aikana hän onnistui saamaan ylennyksen.
Töiden loputtua kahdelta Aino päätti mennä lounaalle paikalliseen ravintolaan, Hokan hyökyhoukutuskuppilaan. Sinne hän sai puhelun Ville- enoltaan tulla kiireesti heidän talolleen, Ainohan oli ilmaissut toiveensa, josko hän voisi jossain vaiheessa adoptoida koiran.
Kävi ilmi, että Ville oli jo monta viikkoa ihmetellyt, miksi Nella söi ruokansa siivouskomerossa. Tutkiessaan asiaa, Ville oli löytänyt pienen koiranpennun, ilmeisesti Nellan. Aino voisi kuulemma saada sen. Hippu oli sen nimi.
- Hippunen onnea sinullekin, Ville-eno oli sanonut ja pyytänyt Ainoa jäämään viettämään iltaa heidän kanssaan.
Sinä yönä Aino katseli Hippua vielä pitkään ennen kuin meni nukkumaan. Hippunen onnea.
- Todellakin, Aino kuiskasi ja hymyili sitten ummistaen samalla silmänsä.
Lue lisää...
