8. Osa, jossa on täysikuu

Terve jälleen,
haluaisin sanoa, että tämä osa on mukava ja kaikki lutviutuu. Mutta kun ei ole. Kaikkien lempi tv-sarjojeni jätettyä minut syvään epätoivon kuiluun rakastamieni hahmojen kanssa, inspiroiduin kirjoittamaan uuden juonenkäänteen tähän legacyyn. Älkää vihatko minua. Kiitos.
Kuvamäärä: 52 
__________________________________________________________________________________________

Ainon vuodatuksen jälkeen Monni oli jäänyt yhä pidemmiksi ja pidemmiksi ajoiksi ylitöihin. Tällä hetkellä hän kirjoitti intensiivistä raporttia erään potilaan laskimotukkotulehduksesta.

Hmm. Vaivaan on lääke, Hirudoid Forte, lääke joka parantaa jalkasi.
Monnin päässä alkoi soida rasittavan lääkemainoksen naisääni. Hän huokaisi syvään ja katsoi kelloa.

Melkein varttia yli kuusi. Päivystys oli hänen osaltaan loppunut jo kolmelta. Mihin se aika oli mennyt? Kahville, vessa, raportti, kahville... Mutta eihän hän vielä halunnut mennä edes kotiin. Jos nyt tämä raportti loppuun. Ei. Monnilla oli tiettyjä velvollisuuksia. Edes isänä.
Samassa hänen vastaanottohuoneensa ovi kolahti. Monni tallensi nopeasti raportin (jossa viimeisenä lauseena luki "lääke joka parantaa jalkasi") ja sulki koneen.

"Monni, tuo työmäärä ei tee hyvää terveydellesi. Mielenterveydestäsi puhumattakaan", naurahti tuttu naisääni, joka kuului Monnin esimiehelle, Mialle.
"Mia."
Mia oli Monnin vanha opiskelutoveri. He olivat selviytyneet yhdessä Bridgeportin lääkiksestä ja itse asiassa seurustelleet miltei koko oppimäärän ajan.

"En minä nyt niin paljon töitä tee", Monni vastusteli ja nousi ylös tuolistaan.
"Monni, me molemmat tiedämme, että teet. Tiistaina oli neljään. Eilen seitsemään ja mitä kello nyt on? Varttia yli kuusi."

Monni avasi suunsa, mutta Mia hiljensi hänet katseellaan.
"Meidän täytyy puhua. Todella."

Taukohuone oli jo muutamaa mattimyöhäistä lukuun ottamatta hiljentynyt. Arto oli päivystämässä ja loput lähteneet kotiin.
"Esimiehenäsi olen kiinnostunut hyvinvoinnistasi", Mia aloitti mutta painoi sitten päänsä ja naurahti. "Hmh, kuullostampa minä viralliselta. Ehkä voimme hypätä sen ylitse."
"Ehkä", Monni sanoi hiljaa.
"Kertoisit minulle mikä sinua vaivaa. Ystävänä. Olen ollut jo viikkoja huolissani, mihin katosi se Monni joka voitti perjantain arpajaisissa pullon viiniä, saarnasi vartin meille alkoholin terveysvaaroista ja joi sitten koko pullon yhdeltä istumalta? Välillä minusta tuntuu, että kokoushuoneessa leijuu vieläkin viinin haju", Mia nauroi. Monniakin hymyilytti, ensimmäistä kertaa päiviin. Kaikki oli niin raskasta nykyään.

"Tiedätkö", Monni aloitti mutta hiljeni sitten. "Aino on muuttunut. Hän ei ole samanlainen kuin hän oli ennen ja se... No. Minä tiedän mistä se johtuu, mutta toisaalta, se ei ole minun syyni. Ja kun hän on niin synkkä ja ailahtelevainen, en vain jaksaisi sitä. Mutta en minä voi häntä oikeasti jättääkään. En nyt. En vain tiedä..."
Mia kohotti kulmiaan kysyvästi.
"En vain tiedä rakastanko häntä enää", Monni päätti lauseensa huokaisten syvään.

"Vai niin."
"Tiedän, että haluaisit auttaa ja olen auttamisenhalustasi hyvin kiitollinen mutta..."
"Luulet etten voi mitenkään auttaa?"
"Jotain sinne päin."

Mia hymyili ovelasti ja siirtyi tuolin verran lähemmäksi Monnia.
"Kuule, tänään kun menet kotiin. Tarjoudu laittamaan Väinö nukkumaan ja ehdota että... pistäisitte petivaatteet pyörimään sen jälkeen. Tai! Tarjoudu viemään hänet matkalle. Kuvauksesi perusteella irtiotto arjesta voisi olla paikallaan, ajattele Champs Les Sims, viiniä (siitähän sinä pidät), sinä ja Aino. Ilman laskintakin voin jo sanoa, että se on yhtä kuin viikko hillitöntä rakastelua."

Monni kajautti ääneen syvän naurun.
"Taidat nyt muistella meidän lomaamme Espanjassa..."
"Ai sitä kun meidän piti mennä vaihtoon puoleksi vuodeksi Saksaan ja kone hajosi Espanjassa. Barcelona oli tosiaan kokemisen arvoinen... vaikka ei se viikko ollut. Hillittömästi viiniä ja..."
Mia ja Monni tirskahtivat molemmat.
"...sinä", Mia lopetti lauseensa nauraen. "Voi että kun me olimme nuoria."
"Hei! Minä olen yhä nuori."

"Ainakin jonkin määritelmän mukaan. Olen varma siitä."
"Höpöhöpö. Tunnen itseni nuoreksi ainoastaan silloin kun kävelen geriatrian osaston lävitse ja tiedän että niin tunnet sinäkin."
"Ai olet huomannut? Ehkä pitäisi vähentää siellä käyskentelemistä."
Molemmat purskahtivat raikuvaan nauruun.

Monni katsoi Miaa varovaisesti. Hänellä ei ollut ollut aikoihin näin hauskaa. Ehkä Mia olisi oikeassa Ainonkin suhteen. Sitä jos jotakin Monni todella toivoi.
"No", Monni sanoi."Minun pitääkin tästä suunnistaa testaamaan pientä suunnitelmaamme."
"Kas, aika rientää, tosiaan."

"Ja Monni", Mia sanoi hymyillen ja otti Monnin kädet omiinsa. "Tiedäthän, että olen aina tukenasi. Soitat vain jos kaipaan ystävää."
"Tietysti."

Monni huristi kimppakyydin kaikottua aikoja sitten taksilla kohti kotia. Hän oli hyvin luottavaisin mielin ja toivoi asioiden selviävän. Viime aikoina oli ollut tosiaan paljon jännitettä ilmassa. Mutta uskaltaisiko Aino jättää lapset Villen hoidettaviksi? Raekuuro piiskasi taksin peltiä ja sai Monnin nauramaan kimpoilemalla ikkunoista. Kyllä Aino uskaltaisi, hänhän oli... no, Aino.

Kotona asiat eivät olleet sujuneet niin hyvin. Kaikki neljä koiraa olivat innostuneet raekuurosta ja rynnänneet ulos sotkemaan itsensä. Märkä koira ei tosiaan haissut kovin hyvältä. Hippua mutakokkareet eivät tuntuneet haittaavan, mutta jostain syystä Aino ei arvostanut mutaa joka paikassa. Vai oliko se Monni joka vaati jonkin sortin hygieniaa? Aino ei muistanut.

Suuren Pesuoperaation jälkeen Aino asetti Väinön syöttötuoliin ja antoi tälle puuroannoksen. Aino katseli ympärilleen. Heidän talonsa ei ollut mitenkään siisti, ja alakerta oli vielä hyvin kesken. Yläkerran saattoi sentään tunnistaa ihmisasumukseksi. Mutta missä vaiheessa hän muka ehtisi tehdä asialle jotain? Väinö ja koirat veivät hänen aikansa, kotitöistä puhumattakaan. Missä Monni oli? Miksei Monni ikinä auttanut häntä?

Monni hiipi varovaisesti sisälle.
"Aino", hän aloitti. "Minä tässä ajattelin, että jos me-"

Monnin lause jäi kesken ja hän jäi tuijottamaan vaimoaan ymmällään kun tämä loikkasi vihaisena tuolista ylös.
"Älä yritäkään!" Aino kivahti ja työnsi ilmeetöntä Monnia poispäin itsestään.

"Sinä olet ollut taas koko illan poissa."
"Niin kun minulla oli ylitöit-"
"Älä väitä, että sinulla olisi ylitöitä! Ei sinulla ennenkään ollut. Parin kuukauden sisään ne ovat vain mystisesti ilmaantuneet jostain!"

"Sinä luulet, että jos olet tarpeeksi pitkään töissä, hoidan yksin kaiken tämän", Aino sihisi ja viittasi ympärilleen. "Mutta minulla on sinulle uutinen: minä en ole mikään saatanan kynnysmatto, sinä unohdat nyt jotain!"
Monni keräsi itsensä.
"Älä vain sano, että meillä on hometta", Monni yritti keventää tilannetta vitsailemalla.

Mitä ilmeisimmin se ei auttanut, sillä Monnin kohottaessa katseensa, hän kohtasi vain Ainon vihasta leimuavat silmät ja vääristyneen ilmeen.
"Sinä unohdat etten minä ole kuka tahansa hepsankeikka, joka vain alistuu kykkimään ja kokkaamaan kotona. Minä rakastuin sinuun koska sinä et olettanut sellaista, vaan tarjouduit tekemään yhtälailla ja enemmänkin kotitöitä. Minä en ole kesytettävissä kotivaimoksi."

"Aino!", Monni parahti. "Minä en ikinä... Ei tämä johdu siitä!"
"Mistä sitten? Siitä mitä kerroin sinulle? Tiedätkin, että jos sinä hylkäät minut nyt, en anna sinulle ikinä anteeksi!"
"Aino. Olet minulle tärkeintä mitä on-"
"Todista se sitten senkin saatanan munajuntta!" Aino karjaisi keuhkojensa täydeltä ja rymisti niine hyvinensä yläkertaan. Katosta rapisi rappausta.

Monni hautasi kasvonsa käsiinsä ja hengitti syvään ulos. Eipä toiminut.
"Mennääs, jellona", hän hymyili Väinölle ja lähti viemään tätä yläkertaan nukkumaan.
"Ääti toti äkty."
"Äktypä hyvinkin."

Ooh, baby, baby
Where did our love go?
Ooh, don't you want me
Don't you want me no more

Ooh, baby
Baby, baby
Where did our love go
And all your promises
Of a love forever more

-Where did our love go, The Supremes (Klikkaa kuunnellaksesi ♫)-

Seuraavina viikkoina Monni ja Aino tuskin sanoivat sanaa toisilleen. Monni valvoi surullisena joka ilta ja mietti mitä tehdä. Kaikista pahinta oli se, että Monnille oli nyt todella tullut ylitöitä, jotka kirvoittivat Ainosta entistä katkerampia katseita.

Erään torstaiyön siimeksessä Ilmari otti ja kasvoi teini-ikään, eikä kukaan muu paitsi Muru ollut todistamassa tätä yhdessä yössä venähtämisen ihmettä.

Seuraavana aamuna isä ja poika tapasivat aamiaispöydässä.
"Isä?"
"Ilmari?"
"Huomaatko minussa mitään... erilaista?"
Monni siirsi katseensa hitaasti täysjyvämuroistaan Ilmariin.
Hitonhitonhitto
"Uusi paita?"
Sillä on ollut synttärit. Ja me olemme unohtaneet. Hittohittohitto.
Ilmari muljautti silmiään.
"Joo, onhan sekin totta."

Korvatakseen unohdetun syntymäpäivän, Monni soitti ystävälleen, jonka koira oli juuri saanut pentuja. Ilmarin olisi hyvä saada joku mukaan ainaisille seikkailuilleen (vanhetessaan Ilmari oli alkanut osoittaa ehtymättömää seikkailunhalua ja kykyä tunkea nenänsä muiden asioihin). Niinpä kun iltapäivällä Ilmari oli palaamassa tarkkailemasta villihevosia, hän huomasi isänsä pienen koiranpennun kanssa jalkakäytävällä.

Ilmari seurasi parivaljakkoa eteiseen.
"Isä? Mikäs tää uusi asukki on?" Ilmari hymyili hämmentyneenä.
"Noooo... sinullahan on tänään syntymäpäivä ja ajattelin, että tykkäisit seikkailutoverista. Meneehän tuon kasvamisessa aikaa mutta käsität varmaan idean."

"Isä! Mahtavaa!"
"Paljon onnea vaan", Monni hymyili ja halasi poikaansa vielä kun tämä ei ollut liian teini moiseen nolosteluun.

Ilmari nosti iloiselta vaikuttavan pennun kouraansa.

 "Jaahas. Katsotaanpa. Seikkailijoilla täytyy olla jännittävä nimi, joten taidanpa alkaa kutsua sinua Leopoldiksi."
Pentu tuntui piristyvän kuullessaan nimen Leopold, mutta toisaalta se saattoi myös johtua siitä, että Monni oli juuri kompastunut koirien ruokakippoon ja kuivamuonaa lenteli ympäriinsä.

Ilmari kantoi Leopoldin huoneeseensa yläkertaan ja laski tämän lattialle.
"Tämä tässä, uljas Leopold, on minun vaatimaton residenssini ja myös sinun kotisi ainakin seuraavat viisi vuotta. Luotan siihen, että pidät tästä."

"Olet hyvä poika olet olet niin niin! Mitä mitä?"
Samassa Ilmari kuuli takaansa rapinaa.

"Isä?" Ilmari kysyi jähmettynein hymyin.
"Tulin vain antamaan ruokaa."
"Seeeeeelvä. Poistutko nyt? Minulla on tärkeitä asioita tehtävänä."

"Asia selvä", Monni sanoi vakavana, mutta pidätteli naurua poistuessaan huoneesta.
"Pööööljä!", kiekaisi Kapteeni Satasulka, eikä ollut ollut varmasti koskaan ennen elämässään yhtä oikeassa.

Heti kun Ilmari kuuli oven naksahtavan kiinni, hän kaivoi taskustaan koirankeksin.
"Kuka on hieno poika? Kuka? Niin niin, sinä sinä!"

Kesäloman viimeiset päivät Ilmari huvitteli käymällä kesäriehassa. Etenkin rullaluistelu oli hänen suurta hupiaan, vaikka menestys olikin hyvin vaihtelevaa. Heinäkuun 22. päivä, keskiviikko oli kuitenkin erilainen.

Nimittäin Ilmarin pahaa-aavistamatta istuessa syömään lempiherkkuaan, tulisia kanansiipiä, maiseman kalpeanvihreäksi maalaava täysikuu vieri taivaankannelle...

...kotona eräs pieni mies kasvoi iloisen kierosilmäisesti lapseksi...

... Ja Monni päätti ylitöidensä jälkeen soittaa eräälle ystävälleen.
"Hei Mia! Tiedän, että tämä on kamalan myöhään, mutta minulla on sellainen tunne, etten haluaisi olla yksin. Tulisitko syömään kanssani? Loistavaa. Hokan hyökyhoukutuskuppila. Nähdään pian!"

Kuppila oli miltei autio, kun he saapuivat paikalle.
"Onpa aavemaista!", henkäisi Mia.
"Ei aavemaisempaa kuin se hiljaisuus kotopuolessa...", mutisi Monni synkeästi.
"Jutellaan siitä samalla kun syödään. Sinulla täytyy olla kiljuva nälkä!"

Ja niin Monni sekä Mia siirtyivät kahdestaan kuppilan sisätiloihin. Ruokailun aikana ehdittiin puida niin parisuhteet kuin muut tapahtuneet asiat.

Myöhäisen päivällisen jälkeen he kompuroivat nauraa kikattaen ulos purtilosta.
"Kokonainen pullo rommia!" Mia kiljui. "Olet hullu! Hullu!"
"Se- ", Monni nauroi. "on pääluonteenpiirteeni. Tule, istutaan tähän, päästäni heittää."
Terassin puu oli yön viileydestä nihkeä. Täysikuu valaisi rannan heidän edessään ja tuhannet ja taas tuhannet tähdet tuikkivat kiusoittelevasti tummalla taivaalla.

Äkkiä Mia siirtyi aivan Monnin kylkeen ja kuiskasi hänen korvaansa pehmeällä äänellä.
"Olin aivan unohtanut!" Monni huoahti.
"Miksi me edes... erosimme? Monni?" Mian läpitunkeva katse tuntui porautuvan hänen kallostaan lävitse.

Monni ei heti vastannut vaan katseli taivaalle.
"Sinä menit kihloihin", hän sanoi viimein.
"Se oli suurin virhe, jonka olen eläissäni tehnyt", Mia henkäisi lähes kuulumattomasti.
Yötuuli hyväili heidän kasvojaan ja tuntui, että koko maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan seuraavaa käännettä.

Samassa Mia kiskaisi Monnin ylös puulattialta.
"Monni, minulla on ollut sinun kanssasi aivan mielettömän ihanaa tänään."
"Samoin..."
Mian kädet vaelsivat Monnin kasvoille, kun taas Monnin kädet löysivät Mian vyötärön.

Molemmat nojautuivat eteenpäin ja painoivat suudelman toistensa huulille. He hamusivat toisiaan kohden, kuin toinen olisi ollut happi jota he hengittivät.

Yhteen kietoutuneiden simien takana vain tapahtui jotain, mikä olisi kummankin ollut hyvä nähdä. Lopulta Monni irrottautui Miasta ja katsoi häneen huokaisten.
"Minun on parasta mennä."
Mia painoi päänsä.
"Mutta tavataan ylihuomenna", Monni sanoi saaden Mian puremaan alahuultaan ja hymyilemään ilkikurisesti. Monni painoi vielä suukon tämän huulille ja käpytteli kohti tienreunaa horjuvin askelin.

Mia oli päättänyt jäädä vielä hetkeksi miettimään tapahtumia rannalle, kuten hänen loogiseen luonteeseensa kuului, mutta se osoittautui hyvin, hyvin huonoksi asiaksi.
"Monni?" Mia huudahti pelokkaasti, mutta mies oli jo poissa, todennäköisesti taksissa kohti Vuorovettentietä.

"APUA!"

Lue lisää...