2. Osa, jossa rakkaus ei ole lumivalkoinen

Heips jälleen! Onkin kulunut jo aikaa (yli kuukausi!) edellisestä osasta ja nyt täytyy myöntää, että olen ollut aika saamaton tämän legacyn suhteen. Siihen tulkoon muutos. Kuvat ovat nimittäin olleet kuvattuina jo yli kolme viikkoa, joten... no, tässä tämä osa on. Kommenteissa ehdittiinkin jo huolestua, että koska seuraava osa tulee, ja tässä on vastaus :D Vähän lyhyt osa tuli kuvien puolesta, mutta minusta tuntuu, että tekstiä sitten löytyykin.
Kuvamäärä:38
_____________________________________________________________________________________________

Päivät Barnacle Bayssa kuluivat kuin siivillä. Aino heräsi joka aamu, meni töihin, leikki töiden jälkeen Hipun kanssa ja meni nukkumaan. Sama rituaali toistui miltei muuttumattomana monen kuukauden ajan.

Eräänä aurinkoisena loppukevään päivänä (Aino ei ollut ihan varma oliko kevät, Barnacle Bay kun tapasi olla aurinkoinen kuukaudesta toiseen) Aino oli juuri tullut töistä ja kuullut saaneensa ylennyksen. Enää ei tarvitsisi kuurata vessoja ja pestä hammasharjalla eteisaulan kivilattiaa. Nyt päästäisiin ihan toiseen kastiin oikeiden ihmisten keskelle. Luoja miten Aino oli vihannut entistä päämiestään, piinaavan tarkaa afrikatarta nimeltä Ama.

Juuri kun Aino oli päässyt kävelemään parin korttelin päähän työpaikaltaan (luontoystävällisenä siminä Aino aina käveli tai pyöräili), kun häntä lähestyi komean oloinen, tosin yläosattomissa oleva mies.
- Heei!
Aino pysähtyi ja kääntyi.
- Niin?
- Emme ole vielä tavanneet, olen Rauli Levälä.
- Oliko sinulla jotain tähdellistä asiaa?
- Minä tässä ajattelin, että haluaisitko tulla juhliini? Järjestän tänä iltana allabailut, haluaisitko osallistua?
Aino silmäili miestä ja huokaisi.
- Kai minä sitten tulen.
- Hienoa! Nähdään illalla! Osoitteeni on Kivilammen pihatie 43. Be there!
Aino heilautti laiskasti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaansa kohti mökinrähjäänsä. Raulilla oli kyllä kieltämättä ollut melko ihanat silmät...

Illalla Aino suuntasi Raulin antamaan osoitteeseen, Kivilammen pihatie 43:seen. Talo vaikutti hulppealta, ja pihalla seisovat kaksi huippukallista autoa vielä hulppeammilta. Aino ei todellakaan tiennyt mitä tästä tulisi, mutta otti mekon pois päältään paljastaen sen alla olevan, Gabriellelta lahjaksi saadun uimapuvun. Aino kun ei itse sellaista omistanut. Hän ja hänen kaikki sukulaisensa suomessa nauttivat uimisesta naturelleina. Mikäs siinä, hullujahan ollaan, Aino oli ensimmäisellä kerralla todennut mutta hypännyt sitten menoon mukaan.

Noin tunnin jälkeen Ainoa ei enää mietityttänyt, olisiko juhlissa hauskaa. Uimassa oltiin pulahtamassa jo käyty ja nyt Ainolla sekä Raulilla oli kesken leppoisa jutustelu.
- Ja niin minä sitten muutin tänne, Aino kertoi uudelle tuttavalleen.
- Aivan. Olen kuullut Suomesta... hauskoja juttuja. Mistä päin Suomea sinä olet kotoisin?
- En oikeastaan ole syntynyt Suomessa, vaan Appaloosa Plainsissa. Isäni tosin on suomalainen, äiti kotoisin Riverviewistä. Mutta tosiaan, kaikki sukulaiseni Suomessa ovat kotoisin Lapin läänistä, heillä on hauska murre.
- Ahaa.

Hetken kuluttua Aino ilmoitti käyvänsä tsekkaamassa talon yläkerran parvekkeen, mutta huomasi ettei reissusta tulisi yksinäinen. Rauli nimittäin suuntasi miltei heti Ainon perässä portaisiin. Aino ei pistänyt tätä pahakseen, mutta päätti hieman leikkiä jan niin ollen suuntasi heti ensimmäiseen makuuhuoneeseen.

Aino arvasi oikein, ja heti hänen perässään huoneeseen tulikin Rauli.
- HAHAA!
Aino nappasi sängyltä tyynyn ja läimäytti miestä sillä naamaan.
- Mitä ihmettä? Mies nauroi suu untuvia täynnä.
- Äkkäsin sinut! Senkin vakooja! Työskentelet varmaan Neuvostoliitolle!
Rauli putosi ihan kärryiltä.
- Häh? Eihän Neuvostoliittoa enää ole? Mitä sinä höpsit?
Aino räjähti nauramaan.
- Ääh, viitsi vitsi.

- Hyvä. Luulin jo menettäneeni mahikseni tähän upeaan vaaleaverikköön joka kiroaa kaikki kitaransoittajat alimpaan helvettiin.
- Häh? Miten sinä tiedät siitä?
- Satuin kulkemaan puiston ohi eräs päivä...
- Hah, se nyt oli...
- Ei mitään.
Aino tutkaili Raulin silmiä, ja huomasi ne hämmästyttävän samanvärisiksi kuin omansa. Yhtäkkiä hän tunsi outoa lämpöä sisällään- eipä tämä tyttö ollut ennen ihastumista kokenut.

Juuri kun tunnelma oli käymässä käsin kosketeltavaksi, huoneeseen rynni eräs naissimi.
- Löysimpäs sinut! Nainen huudahti syyttävästi.
- Aaai, ööh, hei Kiia. Luulin sinun olevan uimassa.
- Empäs ollut.
- No jaa. Hei, sanoisitko muillekin, että tämä ilta oli nyt tässä? Alkaa olla melko myöhä.
- Tottahan toki. Ja lähden itsekin, minulla on vielä hevoset ulkona.
Kiia vilkaisi vielä viimeisen kerran äkäisesti Ainoa, joka oli puolestaan ihan pihalla tapahtuneesta.
- Noniin, sinunkin on parasta lähteä.
- Niin kai sitten, Aino sanoi ja jätti makuuhuoneen taakseen.

Ulko-oven luona Aino näki vielä Kiian, mutta kun hän yritti tavoittaa naisen katsetta saadakseen kysyttyä mikä ihmeen keskeytys äskeinen oli ollut, tämä vain käänsi katseensa vihaisen oloisena pois.

Seuraalla viikolla kun Ainolla oli töistä kokonainen viikko vapaata, hän haki talouteensa uuden koiranpennun, Kannaksen. Masentunut Aino oli siksi, että hän oli yrittänyt koko viikon tavoittaa Raulia - turhaan. Aamulla Aino oli saanut miehen langan päähän ja ehdottanut tapaamista, mutta Rauli oli vain sanonut, ettei ehtisi, koska koko päivän piti kiirettä. Ainosta todella alkoi tuntua siltä, että tämä vältteli häntä. Mutta miksi hän olisi sillä tavalla tehnyt? Aino ei keksinyt mitään syytä ja siksi hänen mielialansa oli jatkuvasti alhaalla.

Myöhemmin samana päivänä Aino päätti - taas vaihteeksi - käydä puistossa. Puistosta oli tullut hänen lempipaikkansa, vaikkei se mitään maailman, tai edes Barnacle Bayn rauhallisimpia paikkoja ollutkaan. Häntä kuitenkin kohtasi puistossa erikoinen näky.

Rauli jutteli mitä ilmeisimmän tuttavallisesti jonkun kanssa. Ja koska hän oli siviilivaatteissa, ei työtehtävästä tai -tapaamisesta voinut olla kyse.

Ainon sisällä nousi kiukku. Eikä mikä tahansa kiukku, vaan kunnon perisuomalainen viha. Hän ei aikonut kestää tätä enää hetkeäkään. Saatana, Aino ajattteli ja lähti talsimaan kohti parivaljakkoa.

- Vai että työkiireitä?! JUMALAUTA!
- Rauhoitu, ja puhu simlishiä. En minä osaa suomea, Rauli yritti tyynnytellä Ainoa.
- Ainoa sana mitä sinä et ymmärtänyt on sellainen mikä saisi sinut paskomaan housuihisi, niin että pidä sinä siitä turpasi kiinni ja ala selittää. Äläkä kiellä ettet olisi vältellyt minua!
- Okei okei... on totta että olen vältellyt sinua, mutta se johtuu täysin siitä, etten ole ollut ihan varma tästä meidän jutusta. Kiia kun keskeytti meidät silloin, niin ymmärsin, että ehkä olisi ihan hyvä himmailla.
- Himmailla? Me ei olla edes halattu saatana.
- Hei, minä hoidan tämän jutun Remun kanssa loppuun niin jutellaan kohta lisää, okei?
- Perkele sinun kanssasi. Minä menen kotiin.
- Älä, minä selitän.

Koko siksi ajaksi, kun Rauli selittää, eli valehtelee, miksei ole suostunut vastaamaan Ainon puheluihin tai viesteihin, Aino sulkee korvansa ja ajattelee viimeisintä onnelista muistoaan viime illalta, kun Kannas ja Hippu leikkivät yhdessä pihalla. Lopulta miehenlurjus lopettaa, ja kun Aino avaa silmänsä. On tullut pimeää.

Rauli pyytää Ainoa istuutumaan hänen kanssaan katsomaan tähtiä, jotka sinä iltana näkyvät poikkeuksellisen kirkkaina yötaivaalla.
Aino päättää, ettei anna menneen viikon masentaa itseään, ja antaa koko jupakan olla.
- Katso, tuolla on Kassiopeia! Rauli huudahtaa.
- Eikä ole senkin älypää, se on ihan vain Otava.
- Hmm... myönnetään, olen surkea, mitä tulee tähtiin. Paitsi yhteen.
- Hmh?
- Sinuun.
Aino hymyilee ja katsahtaa kaupungintalon kellotaulua.
- Voi, kello on jo noin paljon. Täytyy mennä, minulla on vielä koirat pihalla.
Aino hymyilee ilkikurisesti ja suoristautuu sitten. Kaikki on taas kunnossa.

Kotiin tullessaan Ainoa hymyilyttää ihan liikaa. Ehkä kaikki huolehtiminen olikin vain turhaa, hän päätteli ja painui suoraan pehkuihin.

Seuraavana aamuna Aino heräsi kukonlaulun aikaan saamansa tekstiviestin merkkiääneen.
*titititi TÖÖTTÖÖT*, kännykkä ilmoitti vaativasti. Aino todella toivoi, että viesti olisi Raulilta, eikä esimerkiksi Amalta, joka ilmoittaisi Ainon siirtyvän takaisin hänen alaisuuteensa.

Viesti todella oli Raulilta. Muttei mikään iloinen yllätys.

Minä ja Kiia olemme alkaneet seurustella. Olen pahoillani.

Aino tunsi itsensä petetyksi. Itseasiassa erittäin petetyksi, mutta päätti, ettei vierittäisi yhtään kyyneltä Raulin takia. En sitten perkele yhtäkään, hän ajatteli.

Päivät kuluivat kuin hujauksessa, kun Aino palasi takaisin yllätyksettömiin arkirutiineihinsa. Eräänä päivänä rannalla Aino päätti ettei tämä voinut jatkua tällä tavalla, ja pakotti itsensä lupaamaan itselleen, että menisi seuraavana päivänä taas puistoon. Hänhän oli ennen pitänyt puistossa käymisestä, eikö?

Jälkeenpäin Aino kiitteli itseään päätöksestään, sillä puistossa käyminen poiki kuin poikikin jotain hauskaa, sillä Aino tapasi seuraavana päivänä töiden jälkeen erään mukavalta vaikuttavan naisen, Fiona Laivalan.

Fionalla sattui olemaan melko samanlaisia mielenkiinnonkohteita kuin Ainolla, ja he juttelivatkin pitkät pätkät kaikista urheilu- ja luontojutuista.

- Oletko ikinä kuullut avantouinnista?
- En, mitä ihmettä se on?
- Siis kun käyn talvisin Suomessa, niin käyn myös avantouinnilla. Jäähän kairataan avanto ja sitten sinne pulahdetaan hetkeksi. Se vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja pitää pöpöt loitolla.
- HULLUJAKO OLETTE? Siis mitä, menette jonnekin jääveteen uimaan?
- Kutakuinkin noin.
Ja molemmat nauroivat.

Aino alkoi viettää yhä enemmän päiviä puistossa, joten oli oikea onni, että Kannas ja Hippu pääsivät käymään pihalla oven alareunan massiivisen raon kautta. Muuten Ainolla olisi ollut hieman siivottavaa joka kerta kun hän olisi tullut kotiin.

Yhtenä päivänä Aino oli joutunut jäämään ylitöihin, joten hän oli missannut päivittäisen puistoannoksensa. Eikä hän todellakaan tullut toimeen ilman päivittäistä puistoannostaan, joten kyseeseen kävi ainoastaan sen hankkiminen johonkin muuhun aikaan. Niimpä kun Aino tuli tapojensa vastaisesti taksilla nauttimaan puiston viileästä illasta, hän sattui kulkemaan erään mielenkiintoisen henkilön ohi.

Aino tarttui tilaisuuteen, sillä hän ei aikonut kävellä potentiaalisen onnen ohitse.
- Hei, olen Aino.
- Monni.

 Hetken jutustelun jälkeen selvisi, että Monnilla ja Ainolla oli yhteneviä piirteitä, esimerkiksi he molemmat rakastivat luontoa.

Ja siitä se sitten lähti. Puhuttavaa riitti ja riitti. Ja riitti. Eikä Aino voinut olla huomaamatta vilkaisuja jotka Monni kohdisti hänelle. Eikä myöskään niitä, jotka Aino kohdisti Monnille.

Keskiyön paikkeilla jutustelu taukosi hetkeksi, mutta syntynyt hiljaisuus ei ollut kiusaantunut, pikemminkin hengähdystauko, aikaa tutkia toisen kasvonpiirteitä. Aino katsoi lempeästi Monnia ja huomasi saman tutun lämmön hulmahtavan sisällään kuin silloin Raulin luona, mutta ehkä hieman erilaisena, turvallisempana.

Yhteinen illanvietto päättyi Ainolle tuttuun malliin - tähtientarkkailuun.
- Onko tuo Pikku karhu?
- On.
- Entä tuo Kentauri?
- Onhan se.
- Onko tässä minun vieressäni joku jonka voisin tavata ensi torstaina?
Monni ei vastannut, ja Aino pelkäsi mokanneensa, ajavansa pois miehen, joka oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen vain parin tunnin aikana.
- On. Sama paikka, sama aika?
- Kiinni veti.
Molemmat hymyilivät toisilleen.

Päästessään kotikonnuilleen, Ainoa tervehtimään juoksi pari päivää sitten aikuiseksi kasvanut Hippu.
- Heips kultaseni!
Hippu vastasi tervehdykseen hyvin kuolaisella pusulla.
- Tiedätkö mitä? Meidän onnemme taitaa olla kääntymässä.

Seuraavana torstaina Aino saapui hieman myöhässä sovitusta ajasta paikalle, ja pelkäsi Monnin jo lähteneen, mutta turhaan. Monni vain oli kaivanut läppärin esille, ja vaikka Aino ei sitä tiennyt, Monni olisi odottanut vaikka koko yön jos se siitä olisi ollut kiinni.

- Hei...
Ainoa hermostutti kamalan paljon. Hän ei todellakaan halunnut mokata tätä juttua.

- Hei!
Monni kaappasi Ainon syleilyynsä. Eikä sanaakaan myöhästymisestä.
- Tietäisit miten hermostunut olen. Tulin juuri töistä!
- Näkisit miten minun käteni tärräävät!
Molemmat puhkesivat hermostuneeseen nauruun.

Sitten Monni tarttui Ainoa käsistä.
- Olen ajatellut sinua. Paljon.
Ainoa ei haitannut Monnin kliseinen puhe, vaan hänkin ilmaisi ajatuksensa rehellisesti.
- Niin minäkin sinua. Oikeasti.

 - Se on hassua, vaikka olemme vasta tavanneet kerran ja jutelleet vain puhelimessa, olen silmittömän ihastunut sinuun. Haluaisin tietää, voisimmeko ruveta tapailemaan useamminkin...?
Aino antoi vastauksensa enemmän fyysisessä muodossa.

-Tietenkin.

Lue lisää...

1. Osa, jossa löytyy hippunen onnea

Heippa taas ja tervetuloa ensimmäisen virallisen osan pariin. Oli hienoa miten paljon hyvää palautetta prologi sai, ja siitä inspiroituneena sainkin tämän ensimmäisen osan uunista ulos.  Hei ja sitten sellainen, että tässä osassa Aino näyttää vähän suomalaista temperamenttiaan, eli kukkahattutädit ei tule ristiinnaulitsemaan minua nyt kun varoitin : D Eikun lukemaan osaa!
Kuvamäärä: 45 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Aino oli juuri saapunut Barnacle Bayn rantahiekoille. Hän katseli vielä viimeiseen asti venettä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun viimeinenkin veneen peräsimen aiheuttama laine oli kadonnut, Aino huokaisi syvään. Tästä se sitten alkaisi. Oma elämä. Uusi elämä. Hän pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan; jo Sunset Valleyn kohdalla Ainolle oli tullut kuuma, mutta Barnacle Bayn ilmasto oli ihan omaa luokkaansa.

Aivan ensimmäiseksi Aino suuntasi etsimään ihmisiä, joilta kysyä neuvoa. Hankalaksi menisi, jollei kenelläkään olisi antaa hänen kaipaamaansa informaatiota, enonsa kotiosoitetta. Ainolla oli kyllä ollut se lapulla, mutta hän ei ollut kuuluisa järjestelmällisyydestään. Eikä sään ennakointikyvystään. Appaloosa Plainsissa oli ollut talvi kun hän oli lähtenyt, joten talvitakki oli ollut siellä ihan tarpeellinen. No, Barnacle Bayssä sillä ei ollut mitään virkaa muuta kuin lämpöhalvauksen aiheuttajana.

Ensimmäinen puistossa näkyvä ihminen oli hyvin hassusti pukeutunut nainen, mutta nyt ei ollut varaa nirsoilla.
- Hei anteeksi, voinko kysyä jotain?
- Juu kyl maar.
Aino kohotti kulmakarvojaan muttei sanonut mitään.
- Ettet sattuisi tuntemaan henkilöä nimeltä Ville Tunturipuro?

- Kyl mää Villen tiedän, se asuu iha tos vähä matka pääs. Odotast vähä.
Aino hymähteli päänsä sisässä naisen oudolle murteelle samalla kun tämä kirjoitti Ville-enon osoitteen paperilapulle.
- Täs on. Otat taksin vaan tost noi.
- Hmm, kiitos paljon.
Aino todella toivoi etteivät kaikki paikalliset puhuisi noin paksua murretta.

Taksi vei Ainon puisen, hyvin loma-asunnolta näyttävän talon eteen, jossa häntä tervehtikin sitten ei-niin ystävällisesti haukkuva koira.
- Ei hauku!
Koira hiljeni samantien. Ainolla koirienystävänä oli jostain syystä aina ollu satumainen kyky saada kaikki koirat tottelemaan komentojaan.

Aino tihrusti lasiovesta läpi ja näkikin ilmeisesti enonsa istuvan sohvalla. Aino ei ollut tavannut häntä pitkään aikaan, viimeksi silloin kun tämä ei vielä asunut Barnacle Bayssä.
*Ding dong*, Aino painoi ovikelloa.
- Tullaantullaan!

Piakkoin ovesta tupsahti ulos ruskettunut Ville-eno. Tämä oli veljeksistä nuorin, mutta Aino huomasi jo hänen otsansa syvenevät juonteet. Eipä Ainon oma isäkään enää mikään nuori ollut.

 - No hei, Ville-eno.
Ainolla alkoi olla jo niin kuuma, että hänen päänsä näytti vedessä uitetulta.
- Aino se tässä.

- Aino! Mitä ihmettä sinä täällä teet? Tule nyt ihmeessä sisään, sinähän ihan tuuperrut kohta.

Villen vaimo Gabrielle lainasi Ainolle yhtä mekoistaan ( Aino valitsi luonnollisesi metsänvihreän, olihan se hänen lempivärinsä) ja pikaisen vaihdon jälkeen he kaikki istuivat keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Ainolle oli työnnetty nassun eteen Gabriellen tekemä herkullinen vohvelipala kinuskikermavaahtomöykyn kera.
- Vai että sillä tavalla?
- Suunnilleen.
Aino oli kertonut koko jutun hänen päätöksestään lähteä uuteen elämään.

- No tuota, missäs sinä ajattelit asua? Siis ihan tiedustelen.
- Itse asiassa...
Aino vääntelehti tuolissaan.
- Toivoin vähän niinkus pääseväni hetkeksi teille, ihan vain sen ajaksi että löydän asunnon.

- Ei mitään, sinä saat asua meillä niin kauan kuin on tarvis.
Gabrielle hymyili Ainolle pöydän toiselta puolelta. Hän oli paikallisia, ja Ainoa huojensi suuresti naisen puheen murrettomuus.
- Totta kai saat, Ville myönteli.
Samassa perheen Rachel- taapero konttasi esille.

- No hei pööpötin, tulepas iskän syliin.
Aino ei oikeastaan pitänyt lapsista, vaikka ei hänellä kyllä ollut mitään erityistä syytä olla pitämättä niistä. Lapset eivät vain olleet hänen mieleensä. Kaikki olivat sanoneet, että kyllä asia muuttuu kun hän vanhenee, mutta eipä niin ollut käynyt. Ei hän lapsia suoranaisesti inhonnut, Aino ei vain pitänyt niistä.

-Tiedätkö mitä Raksu? Meille tulee vieras, KAMMOTTAVA vieras RÄYYYH!
Ville iski kouran kutittamaan Rachelia, ja tämä kikatti niin että koko huone raikui.

Gabrielle nousi tuolistaan ja meni Villen luo.
- Tulepas tänne Rachel, iskä on ihan hassu. Aino on tosi mukava.

Aino huokaisi. Tästä tulisi todella pitkäveteistä.

Seuraavat päivät kuluivat suunnilleen samanlaisina. Milloin Aino nukkui sohvalla, milloin käyskenteli rannalla ja milloin oleskeli puutarhassa. Mistään kun ei tuntunut löytyvän hyvää asumusta, tyhjä tonttikin olisi kyllä hänelle kelvannut.

Ainosta oli tosin tullut hyvää pataa perheen koiran, Nellan kanssa. Hän yritti opettaa Nellaa metsästämään, mutta se ei oikein ottanut luonnistuakseen.
- Missämissämissä on jänis? Noniin menemene jänistä etsimään! Mene!
Mutta Nella vain toljotti Ainoa. Tosin Aino ei ollut varma metodiensa oikeellisuudesta, että se saattoi johtua ihan siitäkin. Tai sitten Nellaa ei vain oltu luotu metsästyskoiraksi.
- Missä jänis?

Lopulta Aino sai tarpeeksensa hyödyttömyydestä ja päätti lopulta pyytää Ville- enoa apuun.
- Ville.
- Niin?
- Et sattuisi tietämään yhtään vapaata tonttia, asuinpaikkaa, mitään täällä saarella?
- Kuinka niin?

Aino nousi ylös.
- Tiedätkö, teidän luonanne on tosi mukavaa, mutta en voi olla täällä ikuisuuksiin. Kuten jo sanoin, tulin aloittamaan oman elämän, en liittymään teidän perheeseenne.
- Puhut tietysti täyttä asiaa, mutta en ole ihan varma osaanko auttaa...

Samassa Gabrielle törmäsi sisään.
- Kulta, en voinut olla kuulematta keskusteluanne ja minä saatan tietää erään paikan, voinko auttaa?

Aino siirtyi sivummalle. Hän ei voinut sietää tuollaisia hissukkamaisia vaimoja joiden piti kysyä aina kaikkeen lupa mieheltään ja varmistella oliko asia nyt ihan varmasti okei.

Lopulta Ville-eno kutsui Ainon takaisin.
- Gabrielle muisti yhden kalastajanmökin, mikä on ollut tyhjillään vuosia. Se on tuossa ihan vieressä, mutta en tullut ajatelleeksi sitä koska se on... ööh... tuota...
- Remontoijan unelmakohde.
Gabrielle ilmaisi asian selvästikin todella totuutta kaunistellen.

Aino antoi Villelle loput vähistä rahoistaan, joka lupasi hoitaa mökkiasian kuntoon. Aino olisi hoitanut jutun hyvin mielellään itsekin, mutta sattuneesta syystä hän ei tiennyt mitään saaren kiinteistönvälitysmarkkinoista.
Kun viimein Ville kertoi asian olevan kunnossa ja että hän oli vienyt mökkiin kirpputorilta tarpeelliset huonekalut, Aino keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti kohti kotiaan.

Mökki kylpi aamuisessa auringonvalossa kun Aino saapui paikalle. Vuorovedentie 42 olisi nyt hänen kotinsa. Edes mörskän kurjahko ulkomuoto ei haitannut Ainoa, hänellä oli nyt oma koti.

Mökissä ei tottavie ollut muuta kuin tarpeelliset huonekalut, mutta olipahan edes ne. Ja katto pään päällä.

Taloon tutustumisen jälkeen Aino päätti lähteä rentoutumaan siihen puistoon, minkä oli nähnyt olevan vesiputouksen laella. Puiston puiden katveessa oli viileää, ja Aino uppoutuikin onnelaansa pitkähköksi aikaa, tuijotellen vain putouksen solisevaa vesimassaa. Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua epävireistä kitarannäppäilyä, keskeyttäen Ainon ajatukset. Naisen ärtyneisyys singahti nollasta sataan sekunnissa.

 - Ja mitä HELVETTIÄ sinä luulet tekeväsi?!
Aino kirosi suomeksi ja ärisi.
- Jumalauta minä olen kerrankin rauhassa ja sitten joku saatana tulee ja häirittee. Painu nyt HEMMETTIIN SIITÄ!
Aino ei suoranaisesti välittänyt siitä että puistossa sai olla jokainen, eikä myöskään siitä ettei mies todennäköisesti tajunnut mitä Aino oli juuri äsken huutanut. Barnacle Bayn asukkaat kun puhuivat äidinkielenään simlishiä eivätkä suomea.

Jostain erittäin tuntemattomasta syystä johtuen vanhus ei kuitenkaan huudosta hirveästi häkeltynyt, vaan ojensi Ainolle punaisia kukkia.
- Mitä helv...?
Aino ei halunnut miehen nuorikoksi, joten viisaimmaksi vaihtoehdoksi jäi vain häipyä. Juostessaan pois Aino kirosi alimpaan manalaan kaikki Barnacle Bayn pedovanhukset.

Seuraava rentoutumispaikka löytyi viilentävän suihkulähteen juurelta Ensiasukkaan puistosta.

Samassa alkoi kuulua tuttua ääntä. Ei, tällä kertaa kitaransoitto oli selvästi taidokkaampaa, mutta se ei vienyt siitä yhtään ärsyttävyyttä pois.

Kuitenkin nähdessään soittajan olevan paikallinen julkimo, ja paikalla olevan muitakin, Aino päätti lähteä takaisin kotiin. Tällä kertaa ihan kävellen.

Matkalla kotiin Aino pysähtyi ihastelemaan laskevaa aurinkoa, ja ulkoilmaihmisenä juuttuikin siihen pariksi tunniksi. Hän oli erittäin onnellinen siitä että oli päättänyt lähteä Barnacle Bayhin. Aino ei ollut ikinä nähnyt sellaista auringonlaskua.

Lopulta päästessään kotiin Aino huomasi Sunset Valleyn sanomien tulleen. Se oli suurin lehti näillä main, eikä yhdellä saarella kannattanut olla omaa lehteä. Aino taitteli lehden auki ja heti ensimmäisellä sivulla huomasi työpaikkailmoituksen armeijasta. Hän soitti sinne heti ja sai kuin saikin paikan, vaikka oli soittanut työnantajan puhelimeen keskellä yötä.

Onnellisena Aino painui pehkuihin, olihan heti huomenna tiedossa ensimmäinen työpäivä armeijassa, eikä siitä taatusti tulisi helppo.

Seuraavana aamuna Aino heräsi kello viisi, hirvittävän väsyneenä ja äkäisenä. Äkäisyys kuitenkin haihtui piakkoin kun Aino huomasi saavansa seurata aamuauringon etenemistä horisontista taivasalle, ihan omasta koti-ikkunastaan. Tontti oli ihan parhaalla paikalla ja 200 metrin päässä oli ensimmäinen ranta. Sielläkin täytyisi käydä, kunhan vain kerkiäisi.

Auringonnousu oli kuin taidetta, ja Aino hotkikin viisi luomuvohvelia sitä katsellessaan. Mitäköhän tuleva työpäivä pitäisi sisällään?

Pukiessaan työasun päälleen ja astuessaan kimppakyytiin toisten samoin pukeutuneiden sekaan, Aino vilkaisi vielä viimeisen kerran punaisenkirjavaa taivasta ja nuokahti sitten ikkunaa vasten mumisten anteeksipyynnön väsymyksestä ja ilmoituksen siitä, että olisi kyllä pirteä kuin peipponen kun vain he pääsisivät perille.

Perillä Aino heräsikin kuin heräsikin ja oli heti valmiina työtehtäviin. Ensimmäisen työpäivän aikana hän onnistui saamaan ylennyksen.

Töiden loputtua kahdelta Aino päätti mennä lounaalle paikalliseen ravintolaan, Hokan hyökyhoukutuskuppilaan. Sinne hän sai puhelun Ville- enoltaan tulla kiireesti heidän talolleen, Ainohan oli ilmaissut toiveensa, josko hän voisi jossain vaiheessa adoptoida koiran.

Kävi ilmi, että Ville oli jo monta viikkoa ihmetellyt, miksi Nella söi ruokansa siivouskomerossa. Tutkiessaan asiaa, Ville oli löytänyt pienen koiranpennun, ilmeisesti Nellan. Aino voisi kuulemma saada sen. Hippu oli sen nimi.
- Hippunen onnea sinullekin, Ville-eno oli sanonut ja pyytänyt Ainoa jäämään viettämään iltaa heidän kanssaan.

Sinä yönä Aino katseli Hippua vielä pitkään ennen kuin meni nukkumaan. Hippunen onnea.
- Todellakin, Aino kuiskasi ja hymyili sitten ummistaen samalla silmänsä.

Lue lisää...