1. Osa, jossa löytyy hippunen onnea

Heippa taas ja tervetuloa ensimmäisen virallisen osan pariin. Oli hienoa miten paljon hyvää palautetta prologi sai, ja siitä inspiroituneena sainkin tämän ensimmäisen osan uunista ulos.  Hei ja sitten sellainen, että tässä osassa Aino näyttää vähän suomalaista temperamenttiaan, eli kukkahattutädit ei tule ristiinnaulitsemaan minua nyt kun varoitin : D Eikun lukemaan osaa!
Kuvamäärä: 45 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Aino oli juuri saapunut Barnacle Bayn rantahiekoille. Hän katseli vielä viimeiseen asti venettä, joka hänet oli tänne tuonut. Kun viimeinenkin veneen peräsimen aiheuttama laine oli kadonnut, Aino huokaisi syvään. Tästä se sitten alkaisi. Oma elämä. Uusi elämä. Hän pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan; jo Sunset Valleyn kohdalla Ainolle oli tullut kuuma, mutta Barnacle Bayn ilmasto oli ihan omaa luokkaansa.

Aivan ensimmäiseksi Aino suuntasi etsimään ihmisiä, joilta kysyä neuvoa. Hankalaksi menisi, jollei kenelläkään olisi antaa hänen kaipaamaansa informaatiota, enonsa kotiosoitetta. Ainolla oli kyllä ollut se lapulla, mutta hän ei ollut kuuluisa järjestelmällisyydestään. Eikä sään ennakointikyvystään. Appaloosa Plainsissa oli ollut talvi kun hän oli lähtenyt, joten talvitakki oli ollut siellä ihan tarpeellinen. No, Barnacle Bayssä sillä ei ollut mitään virkaa muuta kuin lämpöhalvauksen aiheuttajana.

Ensimmäinen puistossa näkyvä ihminen oli hyvin hassusti pukeutunut nainen, mutta nyt ei ollut varaa nirsoilla.
- Hei anteeksi, voinko kysyä jotain?
- Juu kyl maar.
Aino kohotti kulmakarvojaan muttei sanonut mitään.
- Ettet sattuisi tuntemaan henkilöä nimeltä Ville Tunturipuro?

- Kyl mää Villen tiedän, se asuu iha tos vähä matka pääs. Odotast vähä.
Aino hymähteli päänsä sisässä naisen oudolle murteelle samalla kun tämä kirjoitti Ville-enon osoitteen paperilapulle.
- Täs on. Otat taksin vaan tost noi.
- Hmm, kiitos paljon.
Aino todella toivoi etteivät kaikki paikalliset puhuisi noin paksua murretta.

Taksi vei Ainon puisen, hyvin loma-asunnolta näyttävän talon eteen, jossa häntä tervehtikin sitten ei-niin ystävällisesti haukkuva koira.
- Ei hauku!
Koira hiljeni samantien. Ainolla koirienystävänä oli jostain syystä aina ollu satumainen kyky saada kaikki koirat tottelemaan komentojaan.

Aino tihrusti lasiovesta läpi ja näkikin ilmeisesti enonsa istuvan sohvalla. Aino ei ollut tavannut häntä pitkään aikaan, viimeksi silloin kun tämä ei vielä asunut Barnacle Bayssä.
*Ding dong*, Aino painoi ovikelloa.
- Tullaantullaan!

Piakkoin ovesta tupsahti ulos ruskettunut Ville-eno. Tämä oli veljeksistä nuorin, mutta Aino huomasi jo hänen otsansa syvenevät juonteet. Eipä Ainon oma isäkään enää mikään nuori ollut.

 - No hei, Ville-eno.
Ainolla alkoi olla jo niin kuuma, että hänen päänsä näytti vedessä uitetulta.
- Aino se tässä.

- Aino! Mitä ihmettä sinä täällä teet? Tule nyt ihmeessä sisään, sinähän ihan tuuperrut kohta.

Villen vaimo Gabrielle lainasi Ainolle yhtä mekoistaan ( Aino valitsi luonnollisesi metsänvihreän, olihan se hänen lempivärinsä) ja pikaisen vaihdon jälkeen he kaikki istuivat keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Ainolle oli työnnetty nassun eteen Gabriellen tekemä herkullinen vohvelipala kinuskikermavaahtomöykyn kera.
- Vai että sillä tavalla?
- Suunnilleen.
Aino oli kertonut koko jutun hänen päätöksestään lähteä uuteen elämään.

- No tuota, missäs sinä ajattelit asua? Siis ihan tiedustelen.
- Itse asiassa...
Aino vääntelehti tuolissaan.
- Toivoin vähän niinkus pääseväni hetkeksi teille, ihan vain sen ajaksi että löydän asunnon.

- Ei mitään, sinä saat asua meillä niin kauan kuin on tarvis.
Gabrielle hymyili Ainolle pöydän toiselta puolelta. Hän oli paikallisia, ja Ainoa huojensi suuresti naisen puheen murrettomuus.
- Totta kai saat, Ville myönteli.
Samassa perheen Rachel- taapero konttasi esille.

- No hei pööpötin, tulepas iskän syliin.
Aino ei oikeastaan pitänyt lapsista, vaikka ei hänellä kyllä ollut mitään erityistä syytä olla pitämättä niistä. Lapset eivät vain olleet hänen mieleensä. Kaikki olivat sanoneet, että kyllä asia muuttuu kun hän vanhenee, mutta eipä niin ollut käynyt. Ei hän lapsia suoranaisesti inhonnut, Aino ei vain pitänyt niistä.

-Tiedätkö mitä Raksu? Meille tulee vieras, KAMMOTTAVA vieras RÄYYYH!
Ville iski kouran kutittamaan Rachelia, ja tämä kikatti niin että koko huone raikui.

Gabrielle nousi tuolistaan ja meni Villen luo.
- Tulepas tänne Rachel, iskä on ihan hassu. Aino on tosi mukava.

Aino huokaisi. Tästä tulisi todella pitkäveteistä.

Seuraavat päivät kuluivat suunnilleen samanlaisina. Milloin Aino nukkui sohvalla, milloin käyskenteli rannalla ja milloin oleskeli puutarhassa. Mistään kun ei tuntunut löytyvän hyvää asumusta, tyhjä tonttikin olisi kyllä hänelle kelvannut.

Ainosta oli tosin tullut hyvää pataa perheen koiran, Nellan kanssa. Hän yritti opettaa Nellaa metsästämään, mutta se ei oikein ottanut luonnistuakseen.
- Missämissämissä on jänis? Noniin menemene jänistä etsimään! Mene!
Mutta Nella vain toljotti Ainoa. Tosin Aino ei ollut varma metodiensa oikeellisuudesta, että se saattoi johtua ihan siitäkin. Tai sitten Nellaa ei vain oltu luotu metsästyskoiraksi.
- Missä jänis?

Lopulta Aino sai tarpeeksensa hyödyttömyydestä ja päätti lopulta pyytää Ville- enoa apuun.
- Ville.
- Niin?
- Et sattuisi tietämään yhtään vapaata tonttia, asuinpaikkaa, mitään täällä saarella?
- Kuinka niin?

Aino nousi ylös.
- Tiedätkö, teidän luonanne on tosi mukavaa, mutta en voi olla täällä ikuisuuksiin. Kuten jo sanoin, tulin aloittamaan oman elämän, en liittymään teidän perheeseenne.
- Puhut tietysti täyttä asiaa, mutta en ole ihan varma osaanko auttaa...

Samassa Gabrielle törmäsi sisään.
- Kulta, en voinut olla kuulematta keskusteluanne ja minä saatan tietää erään paikan, voinko auttaa?

Aino siirtyi sivummalle. Hän ei voinut sietää tuollaisia hissukkamaisia vaimoja joiden piti kysyä aina kaikkeen lupa mieheltään ja varmistella oliko asia nyt ihan varmasti okei.

Lopulta Ville-eno kutsui Ainon takaisin.
- Gabrielle muisti yhden kalastajanmökin, mikä on ollut tyhjillään vuosia. Se on tuossa ihan vieressä, mutta en tullut ajatelleeksi sitä koska se on... ööh... tuota...
- Remontoijan unelmakohde.
Gabrielle ilmaisi asian selvästikin todella totuutta kaunistellen.

Aino antoi Villelle loput vähistä rahoistaan, joka lupasi hoitaa mökkiasian kuntoon. Aino olisi hoitanut jutun hyvin mielellään itsekin, mutta sattuneesta syystä hän ei tiennyt mitään saaren kiinteistönvälitysmarkkinoista.
Kun viimein Ville kertoi asian olevan kunnossa ja että hän oli vienyt mökkiin kirpputorilta tarpeelliset huonekalut, Aino keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti kohti kotiaan.

Mökki kylpi aamuisessa auringonvalossa kun Aino saapui paikalle. Vuorovedentie 42 olisi nyt hänen kotinsa. Edes mörskän kurjahko ulkomuoto ei haitannut Ainoa, hänellä oli nyt oma koti.

Mökissä ei tottavie ollut muuta kuin tarpeelliset huonekalut, mutta olipahan edes ne. Ja katto pään päällä.

Taloon tutustumisen jälkeen Aino päätti lähteä rentoutumaan siihen puistoon, minkä oli nähnyt olevan vesiputouksen laella. Puiston puiden katveessa oli viileää, ja Aino uppoutuikin onnelaansa pitkähköksi aikaa, tuijotellen vain putouksen solisevaa vesimassaa. Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua epävireistä kitarannäppäilyä, keskeyttäen Ainon ajatukset. Naisen ärtyneisyys singahti nollasta sataan sekunnissa.

 - Ja mitä HELVETTIÄ sinä luulet tekeväsi?!
Aino kirosi suomeksi ja ärisi.
- Jumalauta minä olen kerrankin rauhassa ja sitten joku saatana tulee ja häirittee. Painu nyt HEMMETTIIN SIITÄ!
Aino ei suoranaisesti välittänyt siitä että puistossa sai olla jokainen, eikä myöskään siitä ettei mies todennäköisesti tajunnut mitä Aino oli juuri äsken huutanut. Barnacle Bayn asukkaat kun puhuivat äidinkielenään simlishiä eivätkä suomea.

Jostain erittäin tuntemattomasta syystä johtuen vanhus ei kuitenkaan huudosta hirveästi häkeltynyt, vaan ojensi Ainolle punaisia kukkia.
- Mitä helv...?
Aino ei halunnut miehen nuorikoksi, joten viisaimmaksi vaihtoehdoksi jäi vain häipyä. Juostessaan pois Aino kirosi alimpaan manalaan kaikki Barnacle Bayn pedovanhukset.

Seuraava rentoutumispaikka löytyi viilentävän suihkulähteen juurelta Ensiasukkaan puistosta.

Samassa alkoi kuulua tuttua ääntä. Ei, tällä kertaa kitaransoitto oli selvästi taidokkaampaa, mutta se ei vienyt siitä yhtään ärsyttävyyttä pois.

Kuitenkin nähdessään soittajan olevan paikallinen julkimo, ja paikalla olevan muitakin, Aino päätti lähteä takaisin kotiin. Tällä kertaa ihan kävellen.

Matkalla kotiin Aino pysähtyi ihastelemaan laskevaa aurinkoa, ja ulkoilmaihmisenä juuttuikin siihen pariksi tunniksi. Hän oli erittäin onnellinen siitä että oli päättänyt lähteä Barnacle Bayhin. Aino ei ollut ikinä nähnyt sellaista auringonlaskua.

Lopulta päästessään kotiin Aino huomasi Sunset Valleyn sanomien tulleen. Se oli suurin lehti näillä main, eikä yhdellä saarella kannattanut olla omaa lehteä. Aino taitteli lehden auki ja heti ensimmäisellä sivulla huomasi työpaikkailmoituksen armeijasta. Hän soitti sinne heti ja sai kuin saikin paikan, vaikka oli soittanut työnantajan puhelimeen keskellä yötä.

Onnellisena Aino painui pehkuihin, olihan heti huomenna tiedossa ensimmäinen työpäivä armeijassa, eikä siitä taatusti tulisi helppo.

Seuraavana aamuna Aino heräsi kello viisi, hirvittävän väsyneenä ja äkäisenä. Äkäisyys kuitenkin haihtui piakkoin kun Aino huomasi saavansa seurata aamuauringon etenemistä horisontista taivasalle, ihan omasta koti-ikkunastaan. Tontti oli ihan parhaalla paikalla ja 200 metrin päässä oli ensimmäinen ranta. Sielläkin täytyisi käydä, kunhan vain kerkiäisi.

Auringonnousu oli kuin taidetta, ja Aino hotkikin viisi luomuvohvelia sitä katsellessaan. Mitäköhän tuleva työpäivä pitäisi sisällään?

Pukiessaan työasun päälleen ja astuessaan kimppakyytiin toisten samoin pukeutuneiden sekaan, Aino vilkaisi vielä viimeisen kerran punaisenkirjavaa taivasta ja nuokahti sitten ikkunaa vasten mumisten anteeksipyynnön väsymyksestä ja ilmoituksen siitä, että olisi kyllä pirteä kuin peipponen kun vain he pääsisivät perille.

Perillä Aino heräsikin kuin heräsikin ja oli heti valmiina työtehtäviin. Ensimmäisen työpäivän aikana hän onnistui saamaan ylennyksen.

Töiden loputtua kahdelta Aino päätti mennä lounaalle paikalliseen ravintolaan, Hokan hyökyhoukutuskuppilaan. Sinne hän sai puhelun Ville- enoltaan tulla kiireesti heidän talolleen, Ainohan oli ilmaissut toiveensa, josko hän voisi jossain vaiheessa adoptoida koiran.

Kävi ilmi, että Ville oli jo monta viikkoa ihmetellyt, miksi Nella söi ruokansa siivouskomerossa. Tutkiessaan asiaa, Ville oli löytänyt pienen koiranpennun, ilmeisesti Nellan. Aino voisi kuulemma saada sen. Hippu oli sen nimi.
- Hippunen onnea sinullekin, Ville-eno oli sanonut ja pyytänyt Ainoa jäämään viettämään iltaa heidän kanssaan.

Sinä yönä Aino katseli Hippua vielä pitkään ennen kuin meni nukkumaan. Hippunen onnea.
- Todellakin, Aino kuiskasi ja hymyili sitten ummistaen samalla silmänsä.

Lue lisää...

Prologi, jossa raotetaan menneisyyden verhoa

Noniin, olen viimeinkin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja tehnyt tämän prologin valmiiksi. Goldhawkit kun katosivat bittiavaruuden syövereihin, vieden peli-intoni mukanaan. Mutta tässä taas ollaan entistä ehompana! Muistakaatten sitten kommentoida mitä tykkäsitte osasta, ja sivupohjastakin saa antaa palautetta :)
Kuvamäärä: 20 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Tässähän se kuva on, viimeinkin. Luulin että kadotin tämän muuttoni yhteydessä, onneksi se on tallessa. Ainut kuva mikä minulle on perheestäni, Tunturipuroista, jäänyt. Nuorempana katselin tätä kuvaa hyvinkin usein, harmi etten osannut pitää siitä kunnolla huolta, kuten näkyy. Kuinka monta kertaa olenkaan vain jäänyt tuijottamaan tätä kuvaa? Lukemattoman monta. Tässä ovat isäni, Aapo Tunturipuro, äitini Violet, koirani Pyry ja sitten minä, perheeni ainoa lapsi, Aino, ainokainen. Voi miten onnellisia me olimmekaan, yhden lapsen perhemalli sopi meille oikein hyvin. Tai no, kahden lapsen. Pyryn ajatuksenjuoksu oli samalla tasolla kuin minun, olimme kuin paita ja peppu. Sitten, kaikki muuttui. Muistan sen päivän vieläkin... joskin hämärästi. Mutta muistan sen.

Olimme keittiössä, äiti ja minä, kuten tavallisestikin iltapäivisin. Äiti laittoi minulle välipalaa, silloista lempiruokaani, vohveleita.

Katselin vanhoja valokuvia ja mietein, missä ne mahtoivat olla otettu. Oli majakkaa, jokea ja kumpareita jotka tunnistin oman kotikaupunkini, Appaloosa Plainssin kukkuloiksi.
- Äiti, mistä nuo kuvat ovat? Tuo yksi on kyllä tuosta kulman takaa, mutta mistä nuo muut?

Äiti mietti hetken aikaa vatkaten vohvelitaikinaa. Äiti teki maailman parhaita vohveleita, ne olivat päältä hieman rapeita ja sisältä samettisen pehmeitä. Juuri täydellisiä.
- Hmm, vähän kaikkialta. No yksi niistä on minun ja isäsi häämatkalta Shang Simlasta, ja yksi taitaa olla otettu Sunset Valleystä siskon luota. Ja yksi on Barnacle Baystä.
- Mikä on Barnacle Bay?
- Kaupunki kaukana täältä. Olisikohan se ollut jopa ihan saari? Ei, eikun, en minä muista. Kysy isältäsi. Kaukana kuitenkin.

- Kuka haluaa asua jossain saarella, eihän sinne pääse örkkikään?
- Ville-eno. Mutta hän on Aapon veli, annetakoon se hänelle anteeksi. Isäsi suku on muutenkin vähän omituista. Suomalaisia kaikki tyynni.
Nauroimme molemmat.

Katsoin miten äiti laittoi vohvelit uuniin ja käännyin taas tarkastelemaan kuvia. Oliko meillä sukua tosiaan niin kaukana? Kuvittelin mieleeni Barnacle Bayn hiekkarannat, niitä huuhtovat aallot... Uunin luota kuului kova kolahdus, oletin että äiti se vain oli paiskannut uuninluukun kiinni. Kirkuvat lokit ja meren tuoksu...
- Äiti, oletko sinä koskaan käynyt Barnacle Bayssä?
Voisimme matkustaa sinne vaikka loppukesästä. Veneellä.
- Äiti?

-Äiti?

Äiti makasi liikkumattomana lattialla. Tuntui kun kaikki ilma olisi kadonnut huoneesta. En saanut henkeä.

 Lähdin salamannopeasti juoksemaan äidin luo.
- ISÄ, ISÄ! ISÄ!
Huusin niin kovaa kuin pystyin.
- ISÄ!
Isä olisi luultavasti yläkerrassa. Mitä äidille oli tapahtunut?

Isä tuli juosten.
- Mitä nyt kulta?
- Äidille on sattunut jotain...hän...kaatui.
Näin isän kasvoilta kuultavan pelon.

- Ei hätää, soitan ambulanssin.
Isä yritti selvästi peittää hätäännyksen äänestään, mutta hänen ruumiiltaan se ei onnistunut. Isän käsi tärisi kun hän otti kännykkänsä ja soitti hätänumeroon.

Minä peräännyin kun isä laskeutui polvilleen ja nosti äidin syliinsä. Missään ei näkynyt verta. En ymmärtänyt, miksi äiti ei herännyt?
- Ei hätää kulta, kaikki tulee kuntoon. Ei hätää rakas, ei hätää.
Isä nosti käden tukemaan äidin päätä. Hän ei ollut puhunut minulle.

Seuraavat tunnit kuluivat kuin sumussa.

Muistan, miten ensihoitajat saapuivat. Muistan, miten isä tärisi. Muistan, miten minä vain seisoin nurkassa voimatta uskoa näkemääni.

Isä saapui viereeni ja otti minut kainaloonsa. Tarrasin häneen kuin hukkuva. Kuulin vain ensihoitajien terävät puheenvuorot kun he laskivat äidin paareille ja lähtivät. Me menimme perässä.

Vietimme koko loppupäivän ja yönkin sairaalassa. Isä kertoi, että äiti oli viety leikattavaksi. Pelkäsin, näkisinkö äitiäni enää koskaan. Aamuvarhaisella lääkäri tuli puhumaan isälle. Kuulin heidän keskustelustaan vain pätkiä, joita en enää muista. Isä rupesi itkemään lohduttomasti. En ollut koskaan ennen nähnyt isän itkevän. Isä lähti lääkärin mukaan. Piakkoin minutkin muistettiin ja vietiin sen oven eteen.

Ovi oli tehty teräksestä ja se hohkasi kylmyyttä. Ei ruumiissa tuntuvaa kylmyyttä, vaan kylmyyttä joka tarttuu mieleen ja sydämeen. Tarttuu pysyäkseen. En halunnut mennä ovesta, tiesin, ettei sen takana odottaisi mitään hyvää. Menin kuitenkin.

Äiti makasi sängyllä kalmankalpeana, liikkumattomana kuin patsas. Isä nyyhkytti sängynreunaa vasten. Harmistuin, kun näin että äidiltä oli leikattu hiukset pois. Äidillä oli ollut kauniit hiukset.
- Aino... äiti on poissa. Poissa.
Kylmä totuus iski vasten kasvojani. Kuollut. Niinkuin se orava viimeviikolla tienposkessa.
-Selvä.

Kiipesin huoneessa olevalle sairaalasängylle ja painoin pääni polviin.
- Selvä.
Aloin itkeä.

Muistikuvani siitä päivästä loppuvat siihen. Mutta me selvisimme. Isä ja minä. Äidin hautajaiset olivat kauniit, ja sen jälkeen emme voineet muuta kuin jatkaa elämistä. Ensimmäinen puoli vuotta oli vaikein, ja sen jälkeen tuli vain äkittäisiä ikävänpuuskia. Ensimmäinen syntymäpäivä ilman äitiä oli vaikea. Kuten myös joulu. Mutta me selvisimme. Parin vuoden päästä äiti oli minulle enää vain rakas muisto. Olinhan lapsi. Myöhemmin sain tietää äidillä olleen aivokasvain, josta ei tiedetty. Leikkaus oli kestänyt yli kymmenen tuntia, mutta se oli tehty liian myöhään. Leikkauksen loputtua kirurgit joutuivat toteamaan äitini kuolleeksi.

Isäni kasvatti minut, ja sain varttua hänen kaveripiirinsä keskellä. Lätkämatsien ja karjalanpiirakoiden keskellä. Mutta se riitti. Joksikin aikaa.

Isä jäi asumaan koko loppuiäkseen siihen taloon. Luulen, ettei hän koskaan oikein osannut kunnolla päästää irti surusta. Mutta minun oli lähdettävä, olihan minulla koko elämä edessäni. Täytettyäni 18 vuotta, lähdin miltei heti kotoa. Se talo oli liian tuttu, tunsin kotikaupunkini jokaisen simin. En voisi elää siellä yhtään kauempaa kuin olisi pakko.

Siispä otin säästöni ja vähät tavarani ja lähdin kohti tuntematonta. Tai no, eihän se täysin tuntematon ollut. Ville- eno asui siellä.

Barnacle Bay.

Lue lisää...