Prologi, jossa raotetaan menneisyyden verhoa

Noniin, olen viimeinkin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja tehnyt tämän prologin valmiiksi. Goldhawkit kun katosivat bittiavaruuden syövereihin, vieden peli-intoni mukanaan. Mutta tässä taas ollaan entistä ehompana! Muistakaatten sitten kommentoida mitä tykkäsitte osasta, ja sivupohjastakin saa antaa palautetta :)
Kuvamäärä: 20 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Tässähän se kuva on, viimeinkin. Luulin että kadotin tämän muuttoni yhteydessä, onneksi se on tallessa. Ainut kuva mikä minulle on perheestäni, Tunturipuroista, jäänyt. Nuorempana katselin tätä kuvaa hyvinkin usein, harmi etten osannut pitää siitä kunnolla huolta, kuten näkyy. Kuinka monta kertaa olenkaan vain jäänyt tuijottamaan tätä kuvaa? Lukemattoman monta. Tässä ovat isäni, Aapo Tunturipuro, äitini Violet, koirani Pyry ja sitten minä, perheeni ainoa lapsi, Aino, ainokainen. Voi miten onnellisia me olimmekaan, yhden lapsen perhemalli sopi meille oikein hyvin. Tai no, kahden lapsen. Pyryn ajatuksenjuoksu oli samalla tasolla kuin minun, olimme kuin paita ja peppu. Sitten, kaikki muuttui. Muistan sen päivän vieläkin... joskin hämärästi. Mutta muistan sen.

Olimme keittiössä, äiti ja minä, kuten tavallisestikin iltapäivisin. Äiti laittoi minulle välipalaa, silloista lempiruokaani, vohveleita.

Katselin vanhoja valokuvia ja mietein, missä ne mahtoivat olla otettu. Oli majakkaa, jokea ja kumpareita jotka tunnistin oman kotikaupunkini, Appaloosa Plainssin kukkuloiksi.
- Äiti, mistä nuo kuvat ovat? Tuo yksi on kyllä tuosta kulman takaa, mutta mistä nuo muut?

Äiti mietti hetken aikaa vatkaten vohvelitaikinaa. Äiti teki maailman parhaita vohveleita, ne olivat päältä hieman rapeita ja sisältä samettisen pehmeitä. Juuri täydellisiä.
- Hmm, vähän kaikkialta. No yksi niistä on minun ja isäsi häämatkalta Shang Simlasta, ja yksi taitaa olla otettu Sunset Valleystä siskon luota. Ja yksi on Barnacle Baystä.
- Mikä on Barnacle Bay?
- Kaupunki kaukana täältä. Olisikohan se ollut jopa ihan saari? Ei, eikun, en minä muista. Kysy isältäsi. Kaukana kuitenkin.

- Kuka haluaa asua jossain saarella, eihän sinne pääse örkkikään?
- Ville-eno. Mutta hän on Aapon veli, annetakoon se hänelle anteeksi. Isäsi suku on muutenkin vähän omituista. Suomalaisia kaikki tyynni.
Nauroimme molemmat.

Katsoin miten äiti laittoi vohvelit uuniin ja käännyin taas tarkastelemaan kuvia. Oliko meillä sukua tosiaan niin kaukana? Kuvittelin mieleeni Barnacle Bayn hiekkarannat, niitä huuhtovat aallot... Uunin luota kuului kova kolahdus, oletin että äiti se vain oli paiskannut uuninluukun kiinni. Kirkuvat lokit ja meren tuoksu...
- Äiti, oletko sinä koskaan käynyt Barnacle Bayssä?
Voisimme matkustaa sinne vaikka loppukesästä. Veneellä.
- Äiti?

-Äiti?

Äiti makasi liikkumattomana lattialla. Tuntui kun kaikki ilma olisi kadonnut huoneesta. En saanut henkeä.

 Lähdin salamannopeasti juoksemaan äidin luo.
- ISÄ, ISÄ! ISÄ!
Huusin niin kovaa kuin pystyin.
- ISÄ!
Isä olisi luultavasti yläkerrassa. Mitä äidille oli tapahtunut?

Isä tuli juosten.
- Mitä nyt kulta?
- Äidille on sattunut jotain...hän...kaatui.
Näin isän kasvoilta kuultavan pelon.

- Ei hätää, soitan ambulanssin.
Isä yritti selvästi peittää hätäännyksen äänestään, mutta hänen ruumiiltaan se ei onnistunut. Isän käsi tärisi kun hän otti kännykkänsä ja soitti hätänumeroon.

Minä peräännyin kun isä laskeutui polvilleen ja nosti äidin syliinsä. Missään ei näkynyt verta. En ymmärtänyt, miksi äiti ei herännyt?
- Ei hätää kulta, kaikki tulee kuntoon. Ei hätää rakas, ei hätää.
Isä nosti käden tukemaan äidin päätä. Hän ei ollut puhunut minulle.

Seuraavat tunnit kuluivat kuin sumussa.

Muistan, miten ensihoitajat saapuivat. Muistan, miten isä tärisi. Muistan, miten minä vain seisoin nurkassa voimatta uskoa näkemääni.

Isä saapui viereeni ja otti minut kainaloonsa. Tarrasin häneen kuin hukkuva. Kuulin vain ensihoitajien terävät puheenvuorot kun he laskivat äidin paareille ja lähtivät. Me menimme perässä.

Vietimme koko loppupäivän ja yönkin sairaalassa. Isä kertoi, että äiti oli viety leikattavaksi. Pelkäsin, näkisinkö äitiäni enää koskaan. Aamuvarhaisella lääkäri tuli puhumaan isälle. Kuulin heidän keskustelustaan vain pätkiä, joita en enää muista. Isä rupesi itkemään lohduttomasti. En ollut koskaan ennen nähnyt isän itkevän. Isä lähti lääkärin mukaan. Piakkoin minutkin muistettiin ja vietiin sen oven eteen.

Ovi oli tehty teräksestä ja se hohkasi kylmyyttä. Ei ruumiissa tuntuvaa kylmyyttä, vaan kylmyyttä joka tarttuu mieleen ja sydämeen. Tarttuu pysyäkseen. En halunnut mennä ovesta, tiesin, ettei sen takana odottaisi mitään hyvää. Menin kuitenkin.

Äiti makasi sängyllä kalmankalpeana, liikkumattomana kuin patsas. Isä nyyhkytti sängynreunaa vasten. Harmistuin, kun näin että äidiltä oli leikattu hiukset pois. Äidillä oli ollut kauniit hiukset.
- Aino... äiti on poissa. Poissa.
Kylmä totuus iski vasten kasvojani. Kuollut. Niinkuin se orava viimeviikolla tienposkessa.
-Selvä.

Kiipesin huoneessa olevalle sairaalasängylle ja painoin pääni polviin.
- Selvä.
Aloin itkeä.

Muistikuvani siitä päivästä loppuvat siihen. Mutta me selvisimme. Isä ja minä. Äidin hautajaiset olivat kauniit, ja sen jälkeen emme voineet muuta kuin jatkaa elämistä. Ensimmäinen puoli vuotta oli vaikein, ja sen jälkeen tuli vain äkittäisiä ikävänpuuskia. Ensimmäinen syntymäpäivä ilman äitiä oli vaikea. Kuten myös joulu. Mutta me selvisimme. Parin vuoden päästä äiti oli minulle enää vain rakas muisto. Olinhan lapsi. Myöhemmin sain tietää äidillä olleen aivokasvain, josta ei tiedetty. Leikkaus oli kestänyt yli kymmenen tuntia, mutta se oli tehty liian myöhään. Leikkauksen loputtua kirurgit joutuivat toteamaan äitini kuolleeksi.

Isäni kasvatti minut, ja sain varttua hänen kaveripiirinsä keskellä. Lätkämatsien ja karjalanpiirakoiden keskellä. Mutta se riitti. Joksikin aikaa.

Isä jäi asumaan koko loppuiäkseen siihen taloon. Luulen, ettei hän koskaan oikein osannut kunnolla päästää irti surusta. Mutta minun oli lähdettävä, olihan minulla koko elämä edessäni. Täytettyäni 18 vuotta, lähdin miltei heti kotoa. Se talo oli liian tuttu, tunsin kotikaupunkini jokaisen simin. En voisi elää siellä yhtään kauempaa kuin olisi pakko.

Siispä otin säästöni ja vähät tavarani ja lähdin kohti tuntematonta. Tai no, eihän se täysin tuntematon ollut. Ville- eno asui siellä.

Barnacle Bay.