2. Osa, jossa rakkaus ei ole lumivalkoinen

Heips jälleen! Onkin kulunut jo aikaa (yli kuukausi!) edellisestä osasta ja nyt täytyy myöntää, että olen ollut aika saamaton tämän legacyn suhteen. Siihen tulkoon muutos. Kuvat ovat nimittäin olleet kuvattuina jo yli kolme viikkoa, joten... no, tässä tämä osa on. Kommenteissa ehdittiinkin jo huolestua, että koska seuraava osa tulee, ja tässä on vastaus :D Vähän lyhyt osa tuli kuvien puolesta, mutta minusta tuntuu, että tekstiä sitten löytyykin.
Kuvamäärä:38
_____________________________________________________________________________________________

Päivät Barnacle Bayssa kuluivat kuin siivillä. Aino heräsi joka aamu, meni töihin, leikki töiden jälkeen Hipun kanssa ja meni nukkumaan. Sama rituaali toistui miltei muuttumattomana monen kuukauden ajan.

Eräänä aurinkoisena loppukevään päivänä (Aino ei ollut ihan varma oliko kevät, Barnacle Bay kun tapasi olla aurinkoinen kuukaudesta toiseen) Aino oli juuri tullut töistä ja kuullut saaneensa ylennyksen. Enää ei tarvitsisi kuurata vessoja ja pestä hammasharjalla eteisaulan kivilattiaa. Nyt päästäisiin ihan toiseen kastiin oikeiden ihmisten keskelle. Luoja miten Aino oli vihannut entistä päämiestään, piinaavan tarkaa afrikatarta nimeltä Ama.

Juuri kun Aino oli päässyt kävelemään parin korttelin päähän työpaikaltaan (luontoystävällisenä siminä Aino aina käveli tai pyöräili), kun häntä lähestyi komean oloinen, tosin yläosattomissa oleva mies.
- Heei!
Aino pysähtyi ja kääntyi.
- Niin?
- Emme ole vielä tavanneet, olen Rauli Levälä.
- Oliko sinulla jotain tähdellistä asiaa?
- Minä tässä ajattelin, että haluaisitko tulla juhliini? Järjestän tänä iltana allabailut, haluaisitko osallistua?
Aino silmäili miestä ja huokaisi.
- Kai minä sitten tulen.
- Hienoa! Nähdään illalla! Osoitteeni on Kivilammen pihatie 43. Be there!
Aino heilautti laiskasti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaansa kohti mökinrähjäänsä. Raulilla oli kyllä kieltämättä ollut melko ihanat silmät...

Illalla Aino suuntasi Raulin antamaan osoitteeseen, Kivilammen pihatie 43:seen. Talo vaikutti hulppealta, ja pihalla seisovat kaksi huippukallista autoa vielä hulppeammilta. Aino ei todellakaan tiennyt mitä tästä tulisi, mutta otti mekon pois päältään paljastaen sen alla olevan, Gabriellelta lahjaksi saadun uimapuvun. Aino kun ei itse sellaista omistanut. Hän ja hänen kaikki sukulaisensa suomessa nauttivat uimisesta naturelleina. Mikäs siinä, hullujahan ollaan, Aino oli ensimmäisellä kerralla todennut mutta hypännyt sitten menoon mukaan.

Noin tunnin jälkeen Ainoa ei enää mietityttänyt, olisiko juhlissa hauskaa. Uimassa oltiin pulahtamassa jo käyty ja nyt Ainolla sekä Raulilla oli kesken leppoisa jutustelu.
- Ja niin minä sitten muutin tänne, Aino kertoi uudelle tuttavalleen.
- Aivan. Olen kuullut Suomesta... hauskoja juttuja. Mistä päin Suomea sinä olet kotoisin?
- En oikeastaan ole syntynyt Suomessa, vaan Appaloosa Plainsissa. Isäni tosin on suomalainen, äiti kotoisin Riverviewistä. Mutta tosiaan, kaikki sukulaiseni Suomessa ovat kotoisin Lapin läänistä, heillä on hauska murre.
- Ahaa.

Hetken kuluttua Aino ilmoitti käyvänsä tsekkaamassa talon yläkerran parvekkeen, mutta huomasi ettei reissusta tulisi yksinäinen. Rauli nimittäin suuntasi miltei heti Ainon perässä portaisiin. Aino ei pistänyt tätä pahakseen, mutta päätti hieman leikkiä jan niin ollen suuntasi heti ensimmäiseen makuuhuoneeseen.

Aino arvasi oikein, ja heti hänen perässään huoneeseen tulikin Rauli.
- HAHAA!
Aino nappasi sängyltä tyynyn ja läimäytti miestä sillä naamaan.
- Mitä ihmettä? Mies nauroi suu untuvia täynnä.
- Äkkäsin sinut! Senkin vakooja! Työskentelet varmaan Neuvostoliitolle!
Rauli putosi ihan kärryiltä.
- Häh? Eihän Neuvostoliittoa enää ole? Mitä sinä höpsit?
Aino räjähti nauramaan.
- Ääh, viitsi vitsi.

- Hyvä. Luulin jo menettäneeni mahikseni tähän upeaan vaaleaverikköön joka kiroaa kaikki kitaransoittajat alimpaan helvettiin.
- Häh? Miten sinä tiedät siitä?
- Satuin kulkemaan puiston ohi eräs päivä...
- Hah, se nyt oli...
- Ei mitään.
Aino tutkaili Raulin silmiä, ja huomasi ne hämmästyttävän samanvärisiksi kuin omansa. Yhtäkkiä hän tunsi outoa lämpöä sisällään- eipä tämä tyttö ollut ennen ihastumista kokenut.

Juuri kun tunnelma oli käymässä käsin kosketeltavaksi, huoneeseen rynni eräs naissimi.
- Löysimpäs sinut! Nainen huudahti syyttävästi.
- Aaai, ööh, hei Kiia. Luulin sinun olevan uimassa.
- Empäs ollut.
- No jaa. Hei, sanoisitko muillekin, että tämä ilta oli nyt tässä? Alkaa olla melko myöhä.
- Tottahan toki. Ja lähden itsekin, minulla on vielä hevoset ulkona.
Kiia vilkaisi vielä viimeisen kerran äkäisesti Ainoa, joka oli puolestaan ihan pihalla tapahtuneesta.
- Noniin, sinunkin on parasta lähteä.
- Niin kai sitten, Aino sanoi ja jätti makuuhuoneen taakseen.

Ulko-oven luona Aino näki vielä Kiian, mutta kun hän yritti tavoittaa naisen katsetta saadakseen kysyttyä mikä ihmeen keskeytys äskeinen oli ollut, tämä vain käänsi katseensa vihaisen oloisena pois.

Seuraalla viikolla kun Ainolla oli töistä kokonainen viikko vapaata, hän haki talouteensa uuden koiranpennun, Kannaksen. Masentunut Aino oli siksi, että hän oli yrittänyt koko viikon tavoittaa Raulia - turhaan. Aamulla Aino oli saanut miehen langan päähän ja ehdottanut tapaamista, mutta Rauli oli vain sanonut, ettei ehtisi, koska koko päivän piti kiirettä. Ainosta todella alkoi tuntua siltä, että tämä vältteli häntä. Mutta miksi hän olisi sillä tavalla tehnyt? Aino ei keksinyt mitään syytä ja siksi hänen mielialansa oli jatkuvasti alhaalla.

Myöhemmin samana päivänä Aino päätti - taas vaihteeksi - käydä puistossa. Puistosta oli tullut hänen lempipaikkansa, vaikkei se mitään maailman, tai edes Barnacle Bayn rauhallisimpia paikkoja ollutkaan. Häntä kuitenkin kohtasi puistossa erikoinen näky.

Rauli jutteli mitä ilmeisimmän tuttavallisesti jonkun kanssa. Ja koska hän oli siviilivaatteissa, ei työtehtävästä tai -tapaamisesta voinut olla kyse.

Ainon sisällä nousi kiukku. Eikä mikä tahansa kiukku, vaan kunnon perisuomalainen viha. Hän ei aikonut kestää tätä enää hetkeäkään. Saatana, Aino ajattteli ja lähti talsimaan kohti parivaljakkoa.

- Vai että työkiireitä?! JUMALAUTA!
- Rauhoitu, ja puhu simlishiä. En minä osaa suomea, Rauli yritti tyynnytellä Ainoa.
- Ainoa sana mitä sinä et ymmärtänyt on sellainen mikä saisi sinut paskomaan housuihisi, niin että pidä sinä siitä turpasi kiinni ja ala selittää. Äläkä kiellä ettet olisi vältellyt minua!
- Okei okei... on totta että olen vältellyt sinua, mutta se johtuu täysin siitä, etten ole ollut ihan varma tästä meidän jutusta. Kiia kun keskeytti meidät silloin, niin ymmärsin, että ehkä olisi ihan hyvä himmailla.
- Himmailla? Me ei olla edes halattu saatana.
- Hei, minä hoidan tämän jutun Remun kanssa loppuun niin jutellaan kohta lisää, okei?
- Perkele sinun kanssasi. Minä menen kotiin.
- Älä, minä selitän.

Koko siksi ajaksi, kun Rauli selittää, eli valehtelee, miksei ole suostunut vastaamaan Ainon puheluihin tai viesteihin, Aino sulkee korvansa ja ajattelee viimeisintä onnelista muistoaan viime illalta, kun Kannas ja Hippu leikkivät yhdessä pihalla. Lopulta miehenlurjus lopettaa, ja kun Aino avaa silmänsä. On tullut pimeää.

Rauli pyytää Ainoa istuutumaan hänen kanssaan katsomaan tähtiä, jotka sinä iltana näkyvät poikkeuksellisen kirkkaina yötaivaalla.
Aino päättää, ettei anna menneen viikon masentaa itseään, ja antaa koko jupakan olla.
- Katso, tuolla on Kassiopeia! Rauli huudahtaa.
- Eikä ole senkin älypää, se on ihan vain Otava.
- Hmm... myönnetään, olen surkea, mitä tulee tähtiin. Paitsi yhteen.
- Hmh?
- Sinuun.
Aino hymyilee ja katsahtaa kaupungintalon kellotaulua.
- Voi, kello on jo noin paljon. Täytyy mennä, minulla on vielä koirat pihalla.
Aino hymyilee ilkikurisesti ja suoristautuu sitten. Kaikki on taas kunnossa.

Kotiin tullessaan Ainoa hymyilyttää ihan liikaa. Ehkä kaikki huolehtiminen olikin vain turhaa, hän päätteli ja painui suoraan pehkuihin.

Seuraavana aamuna Aino heräsi kukonlaulun aikaan saamansa tekstiviestin merkkiääneen.
*titititi TÖÖTTÖÖT*, kännykkä ilmoitti vaativasti. Aino todella toivoi, että viesti olisi Raulilta, eikä esimerkiksi Amalta, joka ilmoittaisi Ainon siirtyvän takaisin hänen alaisuuteensa.

Viesti todella oli Raulilta. Muttei mikään iloinen yllätys.

Minä ja Kiia olemme alkaneet seurustella. Olen pahoillani.

Aino tunsi itsensä petetyksi. Itseasiassa erittäin petetyksi, mutta päätti, ettei vierittäisi yhtään kyyneltä Raulin takia. En sitten perkele yhtäkään, hän ajatteli.

Päivät kuluivat kuin hujauksessa, kun Aino palasi takaisin yllätyksettömiin arkirutiineihinsa. Eräänä päivänä rannalla Aino päätti ettei tämä voinut jatkua tällä tavalla, ja pakotti itsensä lupaamaan itselleen, että menisi seuraavana päivänä taas puistoon. Hänhän oli ennen pitänyt puistossa käymisestä, eikö?

Jälkeenpäin Aino kiitteli itseään päätöksestään, sillä puistossa käyminen poiki kuin poikikin jotain hauskaa, sillä Aino tapasi seuraavana päivänä töiden jälkeen erään mukavalta vaikuttavan naisen, Fiona Laivalan.

Fionalla sattui olemaan melko samanlaisia mielenkiinnonkohteita kuin Ainolla, ja he juttelivatkin pitkät pätkät kaikista urheilu- ja luontojutuista.

- Oletko ikinä kuullut avantouinnista?
- En, mitä ihmettä se on?
- Siis kun käyn talvisin Suomessa, niin käyn myös avantouinnilla. Jäähän kairataan avanto ja sitten sinne pulahdetaan hetkeksi. Se vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja pitää pöpöt loitolla.
- HULLUJAKO OLETTE? Siis mitä, menette jonnekin jääveteen uimaan?
- Kutakuinkin noin.
Ja molemmat nauroivat.

Aino alkoi viettää yhä enemmän päiviä puistossa, joten oli oikea onni, että Kannas ja Hippu pääsivät käymään pihalla oven alareunan massiivisen raon kautta. Muuten Ainolla olisi ollut hieman siivottavaa joka kerta kun hän olisi tullut kotiin.

Yhtenä päivänä Aino oli joutunut jäämään ylitöihin, joten hän oli missannut päivittäisen puistoannoksensa. Eikä hän todellakaan tullut toimeen ilman päivittäistä puistoannostaan, joten kyseeseen kävi ainoastaan sen hankkiminen johonkin muuhun aikaan. Niimpä kun Aino tuli tapojensa vastaisesti taksilla nauttimaan puiston viileästä illasta, hän sattui kulkemaan erään mielenkiintoisen henkilön ohi.

Aino tarttui tilaisuuteen, sillä hän ei aikonut kävellä potentiaalisen onnen ohitse.
- Hei, olen Aino.
- Monni.

 Hetken jutustelun jälkeen selvisi, että Monnilla ja Ainolla oli yhteneviä piirteitä, esimerkiksi he molemmat rakastivat luontoa.

Ja siitä se sitten lähti. Puhuttavaa riitti ja riitti. Ja riitti. Eikä Aino voinut olla huomaamatta vilkaisuja jotka Monni kohdisti hänelle. Eikä myöskään niitä, jotka Aino kohdisti Monnille.

Keskiyön paikkeilla jutustelu taukosi hetkeksi, mutta syntynyt hiljaisuus ei ollut kiusaantunut, pikemminkin hengähdystauko, aikaa tutkia toisen kasvonpiirteitä. Aino katsoi lempeästi Monnia ja huomasi saman tutun lämmön hulmahtavan sisällään kuin silloin Raulin luona, mutta ehkä hieman erilaisena, turvallisempana.

Yhteinen illanvietto päättyi Ainolle tuttuun malliin - tähtientarkkailuun.
- Onko tuo Pikku karhu?
- On.
- Entä tuo Kentauri?
- Onhan se.
- Onko tässä minun vieressäni joku jonka voisin tavata ensi torstaina?
Monni ei vastannut, ja Aino pelkäsi mokanneensa, ajavansa pois miehen, joka oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen vain parin tunnin aikana.
- On. Sama paikka, sama aika?
- Kiinni veti.
Molemmat hymyilivät toisilleen.

Päästessään kotikonnuilleen, Ainoa tervehtimään juoksi pari päivää sitten aikuiseksi kasvanut Hippu.
- Heips kultaseni!
Hippu vastasi tervehdykseen hyvin kuolaisella pusulla.
- Tiedätkö mitä? Meidän onnemme taitaa olla kääntymässä.

Seuraavana torstaina Aino saapui hieman myöhässä sovitusta ajasta paikalle, ja pelkäsi Monnin jo lähteneen, mutta turhaan. Monni vain oli kaivanut läppärin esille, ja vaikka Aino ei sitä tiennyt, Monni olisi odottanut vaikka koko yön jos se siitä olisi ollut kiinni.

- Hei...
Ainoa hermostutti kamalan paljon. Hän ei todellakaan halunnut mokata tätä juttua.

- Hei!
Monni kaappasi Ainon syleilyynsä. Eikä sanaakaan myöhästymisestä.
- Tietäisit miten hermostunut olen. Tulin juuri töistä!
- Näkisit miten minun käteni tärräävät!
Molemmat puhkesivat hermostuneeseen nauruun.

Sitten Monni tarttui Ainoa käsistä.
- Olen ajatellut sinua. Paljon.
Ainoa ei haitannut Monnin kliseinen puhe, vaan hänkin ilmaisi ajatuksensa rehellisesti.
- Niin minäkin sinua. Oikeasti.

 - Se on hassua, vaikka olemme vasta tavanneet kerran ja jutelleet vain puhelimessa, olen silmittömän ihastunut sinuun. Haluaisin tietää, voisimmeko ruveta tapailemaan useamminkin...?
Aino antoi vastauksensa enemmän fyysisessä muodossa.

-Tietenkin.