7. Osa, jossa selviää asia jos toinenkin

Nyt on jouluiset jutut jokseenkin olleet ja menneet. Toivottavasti siellä puolella ruutua kaikilla on joulu mennyt ihanasti! Tänä vuonna Tunturipuroilta ei joulujaksoa tullut, kuten olette ehkä saattaneet huomata. No, ehkä selviämme ilman sitä : )
Sain lopulta tämän jakson kuvattua ja kirjoitettua, missä olikin aikamoinen homma. En suunnattomasti tykkää lavastaa tämän kokoisia episodeja, mutta onpahan sekin sitten uusi meriitti meikäläisen listassa. Mutta, nauttikaa jaksosta! Ja muistakaa laittaa kommenttia, ne ovat simittäjän polttoaine ; )
Kuvamäärä: 47
__________________________________________________________________________________________

Vain silmät olivat tutut. Kaikki muu, aivan kaikki tuntui muuttuneen tuossa salaperäisessä naisessa. Vaikka eihän Aino enää pitänyt tätä salaperäisenä. He tunsivat toisensa aivan yhtä hyvin.

"Sinä", Aino mulkoili naista.
"Minä", tämä totesi ivallisen rauhallisesti, jokaista kirjainta suussaan venyttäen.
"Mitä sinä täällä teet? Taas! Etkö voisi jättää meitä rauhaan?"

"Mik' kuollutta on, se silti muistetahan. Mik' maksettu on, sen voipi unohtahan. Yksin ei unohdu kauna, luulo väärä ompi neitokaisen."
"Mutta minulla ei ole sitä mitä sinä haluat ja tiedät sen varsin hyvin itsekin! Et hetkauta minua sananparsillasi, siinä sinä olet pahasti väärässä. Ja mitä taikuutta ikinä käytätkin et koskaan tule saamaan ainakaan minulta haluamaasi!"

Kuului vain äänekäs suhahdus ja nainen oli perääntynyt ulko-oven luokse.
"Hyvä!", Aino huusi ääni hieman täristen. "Pakene vain, meillä ei ole sinua varten mitään!"

"Luulos väärä taas ompi, kaunis kannel unessas soipi. Sinä yönä päälles lankeaa, kataja oksans unees kurkottaa. Menneen muisto, tulevan toisto."
Nainen naurahti vielä kerran pahansuovasti, kääntyi kannoillaan, ja oli poissa.

Aino kompuroi tiensä yläkertaan ja romahti sohvalle painaen päänsä käsiinsä. Luojan kiitos, että Monni oli töissä, Ilmari koulussa ja Väinö päiväunilla. Aino ei halunnut tietää mitä se akka oli tarkoittanut kaikilla lauseillansa. Hän pudisti päätään ja totesi, että ne lauseet olivat pelottaneet häntä enemmän kuin hän itsekään halusi itsellensä myöntää. Uneen... Ainon olisi pakko kertoa Monnille. Mitä jos he olivat vaarassa?

Lauantai-aamuna Ainon hörppiessä kahviaan, hän totesi että tänään Monnille olisi kerrottava totuus. Oli kulunut jo miltei viikko. Viikko salailua ja hiljaisuutta. Monni aavisti taatusti, että jokin oli vinossa ja loukkaantuisi pian jollei Aino puhuisi hänelle.

Illalla Monnin katsoessa televisiota, Aino ujuttautui hänen viereensä ja pysyi aivan hiljaa. Uskaltaisiko hän sittenkään kertoa?

"...Eikä kenenkään teistä olisi pitänyt salata mitään, Mr. 9 olisi saatu kiinni paljon nopeammin jos olisitte kertoneet heti kaikki tietonne..." Nainen telkkarissa paasasi kuin mikäkin N siitä Pont-leffasta.

"...Henkiä olisi säästynyt..."

Ainon sydän hakkasi kiihtyvällä vauhdilla.

"...Petos..."

Selvän teki. Aino ei kestäisi enää. Televisiot koituisivat vielä hänen kohtalokseen.
"Monni?"
Monni kurkotti kaukosäätimeen ja sulki television heti, valmiina olemaan pelkkänä korvana.

"Tulihan se sieltä viimein", Monni hymyili lempeästi vaimolleen.
"Minä en ole kertonut ihan kaikkea."

"Lupaa ettet keskeytä. Ja lupaa että kuuntelet, todella kuuntelet."
"Minä lupaan", Monni lausui vakaasti. Tätä hetkeä ei saisi pilata turhilla kirjaimilla.
"Muistathan sen naisen?" Aino näki Monnin kaulalihaksien kiristyvän, mutta hän ei sanonut mitään, vain nyökkäsi, ja Aino oli siitä kiitollinen.
"Minä tiedän kuka hän on ja mitä hän meistä haluaa. Isäni lähetti minulle Kalevalan... oman kopionsa. Siitä oli yliviivattu yksi osa, ja kirjan välissä oli kirjoitettuna luultavasti se mitä oikeasti tapahtui. Syy siihen, miksi se nainen on vainonnut meitä..."

'Kaukana täältä, sekä ajassa, että paikassa, on niin vihamielinen ja kylmä paikka, että kaiken pahan ja harmin on sanottu saaneen alkunsa sieltä. Sitä kutsuttiin Pohjolaksi, ja kutsutaan edelleen.

Pohjolaan oli juuri saapumassa kevät, ja lumet sulivat paljastaen routaisen maan. Ikivihreät kasvit työnsivät versonsa esiin ja venyttelivät juuriaan pitkän talven jäljiltä. Keväisellä maankamaralla kulki vanhin Pohjan neidoista. Hän oli niin kaunis, että sanottiin hänen askelistaan tihkuvan mettä, ja hänen äänensä olevan kuin tuhannet kellot helisten tuulessa.

Alette, oli hänen nimensä. Aletten askeleet olivat vieneet hänet sinä päivänä sattumalta joen luokse, joka sai alkunsa pienestä ja kylmästä tunturipurosta. Siellä hänen silmänsä sattuivat katsahtamaan juuri väärään suuntaan, aivan väärällä hetkellä. Ja sattuma nauroi niin, että koko Pohjola kaikui.

Joen rannalla värjötteli kanervien juurella pakkasen solmuista herännyt kyseisen tunturipuron henki. Se tuijotti vettä ja yritti saada itsensä lämpimäksi talven jäljiltä. 

Alette hämmästyi näkemäänsä niin, että sotkeentui jalkoihinsa ja sai hengen ponkaisemaan ylös maasta. 

Hengen kauniit kasvot saivat Aletten sydämen kipunoimaan rakkaudesta tuota olentoa kohtaan. Mikä vääryys olisikaan, ellei heitä olisi tarkoitettu yhteen? Eikö kohtalo ollut luonut tätä hetkeä juuri heitä varten? Eikö tuuli ollutkaan tuonut viestiä mukanaan, että suurin rakkaus oli tässä ja nyt? Ja hengen sydän sykki takaisin.

Niin Alette ja tunturipuron henki rakastuivat toisiinsa silmittömästi, sokeasti, toisiaan iäti hapuillen. Eikä heistä tuntunut, että mikään voisi estää sellaista onnea.

Kevään muuttuessa kesäksi, Alette oli viettänyt suurimman osan päivistään hengen luona. Luonto tuntui hiljenevän heidän ympärillään, kurkottavan kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen tästä täydellisestä harmoniasta ja vetäytyvän takaisin myhäillen.

Kesän lähestyessä loppuaan, Alette oli kantanut kohdussaan salaa, hiljaa lapsen, tunturipuron hengen lapsen. 

Vain muutama päivä lapsen syntymästä saapuivat kosijat. Vaka vanha Väinämöinen, sekä Seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen. Alette ei hämmennyksissään tiennyt mitä tehdä, miten kertoa äidilleen, että hänet on jo iäksi sidottu toiseen sieluun, kiedottu rakkauden huntuun. Ilmarinen voitti kosimiskilvan, eikä toivoa näyttänyt olevan missään, kunnes apua saapui odottamattomalta taholta...

Viimeisenä iltana ennen häitä, Aletta istui takan ääressä kiroten ja itkien kohtaloaan. 

Hänen viereensä sattui istumaan Meret, toiseksi vanhin Pohjan sisaruksista, mutta myöskin katkerin
ja kateellisin. Hän vaati saada tietää, mikä siskoa oikein vaivasi.

Aletta ei tässä onnettomuuden vaiheessa nähnyt enää mitään syytä pitää salaisuutta siskoltaan, vaan vuodatti tälle koko tarinan. Sutjakasti kuvaillen hän kertoi hengestä ja lapsesta ja siitä, miten huominen tulisi olemaan hänen tuhonsa.

Meret näki tilaisuutensa koittaneen ja tarjosi sokaistuneena Alettalle vaihtoehtoa: hän itse menisi naimisiin Ilmarisen kanssa ja Aletta voisi paeta hengen kanssa lapsineen.   

Aletta hämmentyneenä asioiden saamasta käänteestä ja sisarensa avuliaisuudesta tarttui tilaisuuteen. Huominen ei olisikaan viimeisen valon aamu, vaan uuden elämän koitto.

Aletta sieppasi viittansa ja katosi illan pimeyteen; hän halusi kertoa hengelle kaiken heti. 

Seuraavana aamuna Louhi tuli hakemaan tytärtään häämenoja varten. Meret alkoi katua päätöstään, sillä miten hän muka kävisi Alettasta, kauniista ja nyt poissa olevasta siskostaan?

Sillä aikaa joen varrella henki ja Aletta riemuitsivat Meretin uhrautumisesta. 

He saisivat olla ikuisesti yhdessä, juuri niin kuin oli tarkoitettu tapahtuvaksi.

Meret tarttui Ilmarisen käteen ja veti syvään henkeä, rukoillen mielessään ettei Ilmarinen huomaisi mitään kunnes olisi liian myöhäistä.

Mutta Ilmarinen huomasi petoksen kavaluuden välittömästi ja irrottautui Meretin otteesta. Hänen ylpeytensä ei sietäisi toista sisarta, vain ensimmäinen oli kunniaksi.

Ilmarinen suuttui silmittömästi sillä hän tiesi tulleensa petetyksi mitä hirveimmällä tavalla. Hän vaati tietää, missä Aletta oli ja miksei tämä ollut hänen vierellään.

Meret yritti pelastaa itsensä vielä valehtelemalla, että kosiokilpa oli alunperinkin ollut hänestä, eikä vanhemmasta siskosta, Alettasta. Ilmarinen raivosi ahjon tuli äänessään ja vasaran raivo sanoissaan, ettei häntä petettäisi seurauksitta.

Pohjolan emäntä kuuli riidan ja riensi paikalle. Hänkin vaati saada tietää, missä Aletta oli ja miksi.
Heikkoudessaan Meret kertoi kaiken heidän tekemästään sopimuksesta.

Rangaistukseksi Meretille Louhi taikoi hänen silmiensä eteen 168 erilaista kauheaa näkyä, ja lähti itse etsimään vanhinta tytärtään.

Vasta iltahämärän koittaessa Louhi ja Ilmarinen löysivät katalan rakkauden lähteen.

Kivien luona olivat Aletta, henki sekä heidän yhteinen lapsensa. Henki luotti siihen, että luonto heidän ympärillään suojelisi heitä, mutta hän ei tuntenut tarpeeksi puita, sillä ne olivat uskollisia Louhelle ja vain vesi hengelle.

Huomatessaan Louhen ja synkkenevän iltataivaan henki ja Aletta pelästyivät. Aletta yritti selittää äidilleen, mutta sanat soljuivat vihaisille silmille, kuulemattomille korville.

Louhi näki lapsen ja hymyili harvahampaista hymyään: hänen ei tarvitsisi luovuttaa Ilmariselle petollista tytärtään vaan hän kasvattaisi lapsen ja naittaisi sitten hänet Ilmarisen kanssa. Kunnia säästyisi.

Alettan henki pakeni ruumiista yhtä nopeasti kuin oli siihen puhallettukin. Tunturipuron hengen viilenevä ruumis hänen vieressään tuuditti neidon kylmään, ikuiseen uneen.

Mutta kun Louhi ja Ilmarinen kurkottivat kaulojansa nähdäkseen lapsen, häntä ei ollut enää missään. Pohjan akka päästi korvia raastavan huudon, joka kuului metsien kaukaisimpiinkin kolkkiin...

Meret oli karistanut mieltään painavat näyt pois ja tehnyt omantuntonsa mukaisesti, viimeinkin. Hän kiisi kauas pois Pohjolasta siskonsa lapsi käsivarsillaan. Edes äitinsä huudon kuullessaan hän ei pysähtynyt, epäröinyt vaikka tiesi, ettei hän eläisi tai kuolisi huoletta.

Ruumiiden luona Louhi teki lupauksen Ilmariselle. Hän saisi odottaa, olipa odotus yksi tai tuhat vuotta, mutta lopulta Ilmarinen saisi Pohjalta vaimon, ensimmäisen tyttären.'

"Meret langetti lapseen loitsun, jonka avulla tyttö ja hänen tulevat lapsensa pysyisivät turvassa sadan tuhannen sukupolven ajan, piilossa Louhelta. Kun isä ja äiti tapasivat... kun minä synnyin... minä olen tuhannesensimmäinen sukupolvi. Kun synnyin, loitsu murtui ja äitini... hän sairastui loitsun rikkoutumisen takia."
"Ja nyt se nainen...siis Louhi, on esikoistyttären perässä?"
"Niin. Hän tosin löysi minut liian myöhään, vasta kun olin tavannut sinut ja tullut raskaaksi. Mutta hän hakee kostoa. Ja sovitusta. Ja hän oli täällä tänään."

"Aino... enpä tiedä. Tämä on liikaa. Ja tiedäthän, se kuullostaa liialta, vain mielen keksinnöiltä."
"Ehkä, en löydä muutakaan selitystä tälle. Ja tämä on mitä isäni lähetti. Ymmärrän... jos haluat, jos haluat lähteä."

"Niin."