5. Osa, jossa on paljon kaikkea epämääräistä

Hei vain. On pitänyt vähän kiireitä joten osa on jälleen_myöhässä, mutta eipä se menoa haittaa kun kuitenkin kuvat on ja teksti on kirjoitettu. Defaultit on muutettu, mutta tässä jaksossa ne eivät vielä näy. Lisäksi tutustutin itseäni hieman lisää kuvankäsittelyn maailmaan ja tykkään tämän jakson kuvien värimaailmasta hirmuisesti. Lisäksi olen saanut paaaaljon uusia ideoita tämän jutskan suhteen, joten kohta mennään ja kovaa! Ehkäpä jo tässäkin jaksossa ; )
Kuvamäärä: 40
____________________________________________________________________________________________

Tunturipurojen olohuoneessa kuului vain kaksi syvää hengityksen ääntä, kun Monni käveli sisään.

Edellisenä iltana Aino oli lähtenyt myöhään Ilmarin kanssa kävelylenkille puistoon. Pitkästä päivästä väsyneenä Monni oli hieman Ainon lähdön jälkeen painunut tyytyväisenä pehkuihin. Kyllähän Aino sieltä piakkoin tulisi takaisin ja nukkumaan hänen viereensä. Vaan eipä ollut tullut. Tuossa se nyt kyhjötti, lattialle nukkumaan käpertyneenä heidän esikoisensa sängyn eteen. Monni oli sanaton.

Monni hiipi vaimonsa luokse ja nosti tämän hellästi syliinsä, suikaten samalla pehmeän suukon Ainon huulille.
Virhe.

Oudon nopeasti Aino pomppasi pois miehensä sylistä ja paukautti tätä suoraan oikealla nyrkillään naamaan.
"JUMALAUTA!", Aino kiljui täyttä kurkkua. "Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin ahdistella perhettäni?!"

Ainon saatua kunnolla silmänsä auki, lankesi huoneeseen tyrmistynyt hiljaisuus jonka rikkoi vain Ainon huutoon heräilevän Ilmarin tyytymätön tuhina.
"Aino?" Monni kysyi varovaisesti ja pyyhkäisi verta nenästään. Hän ei ollut tiennyt naineensa Muhammad Alin naispuolisen verson.

"A-anteeksi..." Aino pyysi värisevällä äänellä. Ei hänen ollut tarkoitus lyödä Monnia. Hän oli jotenkin ylireagoinut ja luullut tulijaa siksi helvetin eukoksi.
"Aino, mikä sun on? Olet ollut hirveän paljon omissa oloissasi viime aikoina. Kerro." Monni katsoi Ainoa anoen. "Kerro minulle, kerrankin. Olet velkaa sen."

Eikä siihen oikein ollut vastaan laittamista.

 "...Ja tapasit hänet eilen puistossa, taas?" Monni kiehui raivosta.
"Ei se ollut mikään tapaaminen. Se kurppa seurasi minua. Miten muuten se olisi tiennyt missä olin?"
Monnista tuntui siltä kuin hän olisi pettänyt perheensä, se nainen oli uhkaillut hänen vaimoaan jo kauan, miksei Monni ollut huomannut mitään, miksi, miksi, miksi Aino oli pitänyt tämän kaiken omana tietonaan?
Aino nosti Ilmarin pois pinnasängystä ja he suuntasivat keittiön puolelle.

Aino istutti Ilmarin syöttötuoliin, romahti lähimmälle tuolille ja huokaisi syvään. Ei ollut oikein, että hän oli salannut tällaisen asian Monnilta.
"Luulen, että Ville voisi tietää jotain tästä." Aino sanoi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Ville? Miksi hän tietäisi yhtään mitään?!"
"Minulla nyt vain on sellainen tunne."
Monni kääntyi rivakasti Ainoa kohti.
"Älä viitsi sekoittaa tätä soppaa enempää."

"Kyllä viitsin." Aino nousi ylös.
"No mene sitten. Mene sitten", Monni ei oikeastaan voinut sanoa mitään pysäyttääkseen Ainon. Kun tämä oli jotain saanut päähänsä niin se sitten piti tehdä. Jotenkin Monnia vain harmitti, että Aino kääntyi tässä asiassa heti enonsa puoleen. Monni ei jotenkaan päässyt tähän sisäpiiriin, Ainon luokse, mukaan. Koskaan. Hän oli etelästä kotoisin, Ainon juuret olivat pohjoisessa. Jostain syystä tuntui että se muuri ei tulisi koskaan murtumaan. Ja se, jos mikä sai Monnin kiukkuiseksi kuin pikkulapsen, jolta kiellettiin se kaupan värikkäin tikkari. Hän istahti tuoliin ja vältteli vaimonsa katsetta. Monni ei kestäisi sitä juuri nyt.

Ilmaria eivät aikuisten höpinät paljon paskaakaan hetkauttaneet. Hän lappoi iloisena puuroa suuhunsa kaksin käsin kun hänen lusikkansa oli tippunut puuroon eikä kumpikaan vanhemmista ollut vaivautunut onkimaan sitä hänelle.

Aino raahusti raskain sydämin ovesta ulos ja kohti Ville-enon taloa. Jos eno ei osaisi sanoa mitään, kuka osaisi? Täytyisikö Ainon palata Appaloosa Plainssiin tapaamaan isäänsä, että hän saisi vastauksensa kasvotusten?

Aino tökkäsi päättäväisesti ovikelloa, joka päästi helisevän äänen.

Oven tuli avaamaan Villen ja Gabriellen esikoistytär, Rachel, joka oli kasvanut vuosien mittaan valtavan paljon.
"Heiiiii", Rachel tervehti Ainoa pirteästi. "Mitäs sä täällä?"
"Moi. Onko Ville kotona justiinsa nyt?" Aino ei oikein ollut small talk- ihmisiä.
"No onhan se, tuu sisään. ISKÄÄÄ!"

Aino tapasi Villen sisältä, missä tämä oli ollut leikkimässä perheen uusimman jäsenen, Ann-Marien kanssa. Lämmin hali toivotti Ainon tervetulleeksi enonsa luokse.
"Aino!" Ville huudahti. "Senkin lurjus, missä olet piileksinyt, tulepas tänne!"
Ja niin Aino sai osakseen Villen hurjan karhunhalin.

Halin jälkeen vuorossa oli pakollinen vatsanihmettelyepisodi.
"Herrajestas kun sinä olet VALTAVA!" Ville ei tosiaan ollut niitä tahdikkaimpia ihmisiä, mutta Aino viis veisasi siitä oliko hän valtava vai ei.
"Juujuu. Tulin tänne kyllä ihan eri syystä."

"Selvä se", eno naurahti. "Mitäs nyt on sydämellä?"
Aino epäröi sadasosasekunnin ajan.
"Haluan kuulla totuuden. Koko totuuden, enkä vain osaa siitä."
Eno vakavoitui välittömästi.
Hän tietää, Aino mietti. Hän ei ehkä tiedä kaikkea, mutta hän tietää mistä puhun.

Ville istahti vakavana sohvalle ja Aino rojahti sille myös. Hiljaisuus laskeutui kiusallisena huntuna heidän ylleen.
"Kakista ulos", Aino penäsi.

"Mitä haluat tietää?"

"Aloita alusta."

*****

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Aino oli jutellut Villen kanssa. Talon yläkertaan oli saatu päämakuuhuone sisustettua ja Ilmarille oli kalustettu oma pieni huoneensa. Aino seisoi levottomana uuden kehdon vierellä. Laskettu aika oli lähellä, ja Ainosta tuntui yhä levottomammalta. Pakettikaan ei ollut vielä saapunut.

Aino katsahti ulos parvekkeelle johtavasta ikkunasta. Meri oli peilityyni sinä päivänä. Peilityyni, hiljainen ja yksinäinen. 

Aino aukaisi lasioven ja käveli parvekkeelle. Kesä oli Barnacle Bayn kylmin miesmuistiin- keskilämpötila oli vain 25 astetta- mutta Aino piti enemmän siitä, että ulkona pystyi hengittämään. Hänen mielestään se oli hyvinkin tarpeellista.

Sormet hakeutuivat automaattisesti sivelemään vatsaa. Potkiko siellä tosiaan poika? Oliko se vanha nainen vain houraillut?

Aino sulki silmänsä ja antoi merituulen pyyhkiä hänen kasvojansa. Johtuiko tämä kaikki tästä saaresta? Oliko Aino jahkautunut liian kauaksi pohjoisesta vain sen takia, että hän halusi paeta menneisyyttään?

Niin paljon kysymyksiä. Ja niin vähän vastauksia.

Myöhään seuraavan päivän iltana Aino sai postitoimistolta puhelun, jossa kerrottiin että heidän postilaatikkoonsa oli toimitettu erikoislähetys. Aino seisoi postilaatikon edessä pelokkaana. Hän oli tosin pyytänyt totuutta, koko totuutta ja nyt hänen olisi kestettävä se. 

"No vittu", Aino totesi, avasi postilaatikon ja otti paketin ulos sieltä. "No voi nyt vittujen kevät." 

Aino ei ollut koskaan tuntenut itseään mitenkään miksikään pelkuriksi, eikä hän oikeastaan osannut edes määrittää sitä tunnetta joka kalvoi hänen sisällään.

Aino tepasteli talon poikki ja portaita ylös työhuoneeseen, avasi paketin ja levitti sieltä ilmestyneen kirjan säälimättömästi kaikkien Monnin potilastietojen päälle. Kirja oli vanha ja sen marginaaliin oli kirjoitettu erittäin huonolla käsialalla jos jonkimoisia merkintöjä. Aino rupesi lukemaan.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, kuuluivat kirjan ensimmäiset sanat.

Jossain vaiheessa Aino kuuli vaimeasti, miten Monni luki Ilmarille iltasatua. 

"Ja sitten Sukkahirviö muuttui kiltiksi, kun hänellä oli taas kavereita. Taikaperunoiden valtakunta oli turvattu 

ja kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti."

"Lopun aati?" Ilmari kysyi.

"Loppuun asti." 

Monen tunnin ja epämääräisen sivun jälkeen (Aino ei ollut varma mitä siinä yhdessä oli ollut, mutta se oli näyttänyt epäilyttävästi vereltä) Aino oli mennyt lattialle lukemaan.

"Ööööh, Aino?"

"Niin?" 

"Onko sinun ihan viisasta olla lattialla vatsallasi?"

"Ei kai."

Monni huokaisi.

"Tuletko jo pian nukkumaan?"

"Juukai."

"Selvä se. Minä painun jo pehkuihin", Monni haukotteli.

Monnin mentyä Ainonkin oli pakko myöntää, että häntä väsytti. Lisäksi vatsallaan oleminen todella tuntui epämukavalta. Silloin hänen silmiinsä osui eräs tietty säe.

Aino kierähti kontilleen ja tuijotti taas yhtä niistä epämääräisistä sivuista. 

Harvahammas...

Auno nousi ja oli juuri istahtamassa tietokoneelle etsiäkseen varmuutta epäilyilleen- 

Kun hänen vatsassaan tuntui ikävä vihlaisu.

"MONNI", Aino karjaisi äänellä joka olisi saanut itse Tsingis-kaaninkin ryömimään äitinsä helmoihin itkemään. "MONNI!"

Viereisessä huoneessa Monni ampaisi ylös punkastaan. Aino karjui kuin haavoittunut villieläin, eikä se tiennyt mitään hyvää.

Monni raahasi Ainon ulos ja lähimmäiseen taksiin. Vauva oli syntymässä, liian aikaisin. Ei ollut aikaa kutsua ambulanssia, Monni tiesi. Oli vain aikaa päästä sairaalaan, ja sitäkin liian vähän.

Sairaalan ovella Aino otettiin heti vastaan ja kiidätettiin synnytyssaliin, mutta kaikessa tohinassa joku unohti ilmoittaa Monnille mikä huone, missä, milloin. Infotiski oli jo kiinni, joten Monni meni kaikessa rauhassa ulos, seisahtui ja painoi kädet kasvoilleen huokaisten syvään.

*****

Kahden viikon päästä Monni oli jo tekemässä vohveleita aamupalaksi. Kannaksen ja Hipun uusi pentu Raksu söi autuaana päivän sanomalehteä lattialla.

Yläkerrassa Aino leperteli perheen kuopukselle, Väinölle. Oli käynyt ilmi, että Väinö ei ollut missään tapauksessa enää keskonen, vaan oli vain kehittynyt nopeasti.

Aino ja Monni olivat vakaasti päättäneet opettaa Ilmarin nyt kuivaksi, joten päivittäiseen rutiiniin kuuluivat nyt pottaharjoitukset.

Iltaisin Aino lauloi Ilmarille säkeitä Kalevalasta, ja syötti samalla Väinöä. 

Eikä hän halunnut muistaa pätkääkään siitä kirjasta jonka isä oli hänelle lähettänyt. Kaikki oli nyt hyvin, mutta Aino ei silti voinut olla kysymättä itseltään; "Kuinka kauan?"