6. Osa, jossa on painajaisia ja papukaijoja

Jaahas. Uusi osa, jonka kanssa kävi vähän hassusti. Olin nimittäin luullut, että seuraava osa on se missä paljastuu tämä tarina koko tämän hämärän skenaarion ympäriltä, mutta eipä sittenkään. Luulin myös ettei tätä osaa ole kuvattu. Mutta siellä screenshot-kansiossa se on ollut kököttänyt jo melkein kolme kuukautta. Muokattuna! Olen nyt raivannut kalenteristani aikaa pelaamiselle ja muokkaamiselle, joten tämän vuoden puolella pitäisi saada ainakin tämä P-sukupolvi loppuun. Pidemmittä puheitta, osan pariin!
Kuvamäärä: 48 kuvaa
____________________________________________________________________________________________

Tunturipurojen perheessä oli viime aikoina pitänyt kiirettä; etenkin Monnilla oli nyt töitä enemmän kuin koskaan. Kuitenkin Monni oli erittäin tyytyväinen työhönsä ja nautti siitä täysin sydämin. Kaupungin terveyshallitus oli määrännyt että jokaisen Barnacle Bayn asukkaan oli käytävä terveyskartoituksessa ja heille oli annettava rokote.

Liikkui huhuja, että mantereella olisi tavattu omituista tautia, jossa aivan tavalliset simit muuttuivat kuun vaikutuksesta zombimaisiksi epäkuolleiksi. Epämiellyttävää, muttei tutkimusten mukaan tappavan vaarallista kuitenkaan, sillä zombisimit tuntuivat olevan enemmän kiinnostuneita kasvien syömisestä kuin lihan pureskelemisesta. Kaikesta huolimatta puutarhaseurat ympäri maailmaa olivat ilmaisseet tyytymättömyytensä ja no- siinä sitten oltiinkin, rokottamassa kaikkia.

Monni kuitenkin hoiti työnsä kunnialla. Tosin itse pormestari suostui testauksiin vain lukitussa, ikkunattomassa huoneessa. Monni ei voinut kerta kaikkiaan käsittää minkä ihmeen takia.

Myös Aino oli hyvin kiireinen. Kylpyammeesta oli tullut hänen läheinen ystävänsä sen jälkeen...

... kun jopa kaikki pennut olivat tulleet täysikasvuisiksi ja oppineet rasittavan tavan vanhemmiltaan kaivaa pihan täyteen kuoppia.

Ainon mielestä tämä oli tietystikin aivan normaalia käytöstä koirilta, mutta muutaman vihaisen naapureilta saadun puhelun jälkeen (piha täynnä kuoppia ja terassilla tassunjälkiä), Ainon oli otettava kovemmat konstit käyttöön. Mitä heidän koiransa vihasivat kaikista eniten maailmassa? Kahta asiaa: postimiestä ja kylpyjä. Postimies kun ei ollut tavoitettavissa koko ajan, Aino valjasti kylvyt rangaistuskeinoksi. Kuoppa pihalla? Kylpyyn. Likainen turkki? Kylpyyn. Soitto naapurilta? Voi kyllä - kylpyyn.

Taaperoksi kasvaneesta Väinöstä vaikutti tulleen pitkälti veljensä vastakohta. Siinä missä Ilmari muistutti enemmän isäänsä, Väinö oli kuin ilmetty äitinsä. Eikä tämä johtunut pelkästään hänen kirkkaan sinisten silmiensä tai hiustensa vaaleasta väristä. Jokainen päivä oli massiivista tahtojen taistoa.

"Senkin tymä ääti! Ei pottaaaaaaaaaaaa!"
"Väinö! Kyllä potta!"
"Tää ooot tyymmääää!"
"VÄINÖ!"
"EI POTTA!"

Ilmari kaikkien muiden sijaan nautti huolettomista kesäpäivistä. Joka tiistai ja torstai kello kahdelta tuttu melodia kantautui sisään taloon ja sai Ilmarin juoksemaan iloisenväriselle jäätelöautolle.

Hakemaan mitä muutakaan kuin hänen lempparilajinsa - jäätelötuutin!

Eräällä aamupalalla Monnin heitellessä iloisesti lätynpalasia koirille, Aino kertoi tapansa kauhujuttuja Suomesta.
"Siellä talvi on niin kylmä, etteivät edes autot toimi ja kaikki suomalaiset joutuvat kulkemaan ulkona tankeilla!"
"Älä kuuntele äitiäsi", Monni naurahti. "Mutta totta puhuen, syksy on tulossa kohta tännekin. Ja koulut alkavat. Pääset muiden lasten kanssa kouluun ja sinulle tulee kotiläksyjä!"
Ilmari nielaisi letunpalasen ja tuijotti haluttomasti eteensä.
"Kouluun?"

Seuraavana yönä Ilmari heittelehti levottomana sängyssään. Puolelta toiselle, vatsallaan, selällään... kunnes hän viimein sai karkailevan unensa päästä kiinni ja nukahti.

Mustat pilvet kiersivät häntä, takertuivat nilkkoihin ja puristivat sydäntä. Pelko sumensi näön.
"Kas, kas, mitäs meillä on täällä?"
"Ku-kuka siellä?"
"Ei ketään... ainakaan ketään sinun ystäväsi... haha! Mitä sinä luulet olevasi? Pieni poika... luuletko että me haluamme olla sinun kanssasi-si-si-si..."
"Päästäkää minut menemään!"
"Ehei... mutta mitä sinulla on päälläsi? Miten sinä puhut? Havaitsenko... pelkoa-a-a-a...?"

Tuntui kun joku olisi kuristanut häntä, puhaltanut ilmat pihalle hänen keuhkoistaan. Musta sumu sormeili hänen kaulaansa, kokeili kurkkua. 
"Se pelkää! Pelkuri! Pieni pelkuri, sinä et kuulu tänne, mene pois... jos pääset-et-et!"
Kimeä nauru täytti hänen päänsä ja suu haukkoi epätoivoisesti ilmaa mustan savun tullessa yhä lähemmäksi...

lähemmäksi... maailma hajosi pieniksi palasiksi ja atomit kieltäytyivät enää pysymästä koossa. Kaikki vain sotkeutui yhdeksi suureksi sirpaleiden massaksi.

Ilmari heräsi huohottaen. Ikkunasta kajasti aamuauringon pelastava valo.
"En minä voi mennä kouluun!"

Alakerrassa kolahti vessan ovi. Monni oli juuri herännyt ja mennyt vessaan, lähiaikoina heidän tonttinsa omituiset pupuhahmot olivat alkaneet tungetella pihan lisäksi sisällekin.

Vessan ja aamupalan jälkeen Monni suunnisti pihalle jossa puput iloisesti häntä jo odottelivatkin puiden rutiinihoitoon.

Myös Ilmari tuli pihalle, vain huomatakseen isänsä perkaavan omenapuita pelkissä kalsareissa.

Ilmari huokaisi väsyneesti ja kiitti luojaa ettei heillä ollut niin läheisiä naapureita jotka olisivat nähneet mitä heidän takapihallaan tapahtui. Toisaalta, äitikin oli melkoinen tapaus, että ehkä tämä ei ollut niin erikoista heidän perhepiirissään.

"Hei iskä, eikö niin ettei kouluun ole pakko mennä jos vaikka ei tahdo?"
"Hahah! Välillä sitä nuorempana toivoikin että niin olisi. Kyllä sinne on ihan pakko mennä, valitettavasti."
"Ai."
"Onko joku ongelma?"
"Nokun... emmä tunne sieltä ketään."

"No voi. Hei, mene tänään käymään uimalassa. Lyön vaikka vetoa, että siellä on joku johon tutustua ennen koulun alkua. Sitten et ainakaan ole yksin!"
"Kiitos iskä."

Ilmari puki nopeasti vaatteet päälleen ja kaappasi pyöränsä. Isä oli oikeassa, uimalasta löytyisi varmasti uusia ystäviä!

Tällä aikaa Aino oli saanut raahattua takamuksensa keittiön puolelle. Ikävä kyllä hän sai huomata ettei koiria oltu vielä ruokittu ja ne halusivat ruokaa. Paljon ruokaa. Hyvin paljon ruokaa.

"Saatanan saatana teidänkin kanssanne", Aino huokaisi ärtyneenä ja katui samantien. Se mikä häneltä puuttui myötätunnossa muita simejä kohtaan, löytyi hänen myötätunnostaan eläimiä ja etenkin koiria kohtaan. Eihän se ollut koirien vika, ettei Väinö saanut millään nukuttua öisin...

Nykyisin Väinö heräsi joka yö tasan puoli kolmelta ja rupesi huutamaan kuin palosireeni osoittaakseen harmituksena.

"ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄTI! MISSÄ ON ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄTI?!!! TÄÄÄÄÄÄNNE HEEEEETIIIIIII!"

Ja niin Aino heräsi joka yö kello 02:32 koska Väinö halusi, että ikkuna avattaisiin. Luulisi, että ikkunan olisi voinut laittaa heti auki. Mutta ei. Sen täytyi aueta vasta yöllä.
"Itsepäinen kakara", Aino totesi joka ikinen yö tallustaessaan Väinön huoneeseen. Avaamaan ikkunaa.

 Ikävä kyllä uimalassa ei Ilmarin pettymykseksi ollut vielä siihen aikaan ketään. Hän päätti vetää muutaman vedon altaassa ja nauttia hieman yksinolosta. Kyllä sinne pian ilmestyisi väkeä.

Eikä Väinön tarvinnut pettyä. Piakkoin uimalalle saapui suunnilleen hänen ikäiseltään näyttävä poika joka vaikutti osaltaan olevan ystävien tarpeessa.

Pojankloppi esittäytyi Tapio Ervasti-Ainaaksi ja huolimatta pojan hyvän maun rajoja hipovasta sukunimestä huolimatta heistä tuli nopeasti tutut toisilleen.
"Minä olen kymmensarvinen karvahirviö!" Tapio julisti.
"Hähää, minua et voitakaan, olen Suurensuurien märkäkorvazombiällötysten pomo!"
Millä muullakaan tavalla sitä voisi ystävyyden aloittaa?

Sinä iltana pimeys laskeutui kuin samettinen verho Barnacle Bayn ylle. Hitaana ja hapuilevana.

Ilmari nukkui viimeinkin rauhallisesti sängyssään nähden unta märkäkorvahirviöistä ja sun muista ällötyksistä joista oikeastaan kukaan muu ei välitäkään tietää.

Monni oli nimittäin kehittänyt itselleen uuden harrastuksen. Aarteenetsinnästä pimeän jälkeen oli tullut hänen suurinta hupiaan. Kenenkään täysjärkisen ei olettaisi juoksentelevan ympäriin sellaisena jumalattomana aikana, mutta Ainon seurassa kenestäkään ei tullut täysin normaalia.

Rannalle eksyttyään Monni kuuli hiljaista ääntelyä. Aivan poukaman jyrkimmän mutkan sisäkaarteessa istui vihreä keltaniska-amatsoni! Monni jolla oli aina ollut heikko kohta linnuille, ojensi kätensä ja lintu hyppäsi sille. Nostalgioidessaan muistojensa parissa entisestä papukaijastaan Kapteeni Koukusta, Monni päätti että nyt olisi hyvä aika saada taas uusi lintu. Eivätkä keltaniska-amatsonit puhuneetkaan. Kai.

Juuri kun Monni oli saanut raahattua varastosta vanhan lintupuun yläkertaan, makuuhuoneesta syttyivät valot ja Monni parahti jo mielessään.

"Monni Tunturipuro!" Aino osoitti suoraan sormellaan aviomiestään kohti."Mitä helvetin helvettiä sinä luulet tekeväsi tähän aikaan keskellä yötä?!"

"Katso! Se on keltaniska-amatsoni jonka löysin rannalta! Nimesin sen Kapteeni Satasulaksi!"

"Kapteeni Satasulka?" Aino tuijotti lintua hämmentyneenä.

"Niin!"

"Ja sinä löysit sen rannalta?"

"NIIN! Kai saan pitää sen?"

"No tuota..."

"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Ilmari oli herännyt hälyyn ja tepastellut paikalle. "Onko tuo keltaniska-amatsoni?!" 

"On se, nyt tarvitaan vain äitisi suostumus."

"Äiti! Isä, mikä sen nimi on?"

"Kapteeni Satasulka."

"Makeeta!"

"Tottakai me voidaan pitää se", Aino totesi viimein hymyillen ja vaipui kiihkeään suuteloon Monnin kanssa. Ikävä kyllä kaikki läsnäolijat eivät olleet niin ilahtuneita asioiden saamista käänteistä.

"Hyi yrjö! Mitä te teette? LOPETTAKAA!" 

Ja samassa Väinö alkoi itkeä täyttä kurkkua.

Yön hämärin Tunturipuroilla oli käynyt joku toinenkin vieras, tosin jättäen jälkeensä hieman epämiellyttävämmän tuloksen. Peura oli suuresti mieltynyt puutarhojen antimiin, eikä se voinut mitenkään jättää näin makoisaa tilaisuutta käyttämättä.

Monnin palkintopotaatista oli jäljellä enää muutama lehti ja yksi hassu peruna. 

Monni suivaantui tapahtuneesta niin, että kaikki pienemmät kasvit hän siirsi sisälle, jossa ainoana vaarana olivat ikkunapinta-alaa vaativat koirat.

Eräänä iltana Aino oli jälleen siivoamassa. Joskus hän mietti miksi edes vaivautua, mutta Aino tuli siihen tulokseen että se oli hänen tapansa purkaa hieman varastoitunutta raivoa.

"Vittusaatanan tahrat", Aino mutisi. "On tämäkin vitun tapa viettää tämä helvetin ilta."

Tiskien jälkeen Ainolla oli jo paljon parempi olo. Hän käänsi hanan kiinni ja ravisteli vaahdon käsistään. Juuri kun Aino oli lähdössä yläkertaan lukemaan Tuntematonta Sotilasta...

"SINÄ?!"