3. Osa, jossa kaikki on mahdollista

Okei, nyt hävettää. Olen saanut ladatut kasaan jo aikoja sitten, ja nämä kuvatkin ovat olleet koneella varmaan kuukauden. Jumaleissön kuukauden. Hyi minua. On muuten ihanaa saada kommentteja, ja kiittelisinkin niistä : )
Hienoa on myös, jos tämä legacy jaksaa vielä kiinnostaa. Seuraavan osan olen jo laittanut ajastukseen varmuuden vuoksi.. 4. Osa tulee julkaistuksi vielä tässä kuussa. Ja se on muuten jännä. Pienenä teaserina sanottakoon, että jostain kalevalaisesta on kyse...
Nyt kuitenkin uuden osan pariin!
 Kuvamäärä: 50 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Aino oli vakaasti päättänyt, että leikkisi hieman vaikeasti tavoiteltavaa ja antaisi Monnin vähän ruveta kaipaamaan häntä. Ainon suunnitelmat kuitenkin tavallaan... epäonnistuivat siinä vaiheessa, kun hän kahden päivän päästä ei enää kestänyt ja soitti Monnille.
- Monni.
- Hei, Aino tässä-
- No mietinkin, että kuinka kauan sinä muka aiot kestää.
- HEI!
- Älä viitsi, minä voitin tämän erän.
Tässä vaiheessa varmasti joka ikinen lintu lehahti lentoon puhelinlangoilta, sillä Monnin syvän kumea nauru täytti puhelinlangat.
- Plääh, mietin vain, että lähtisikö sellaiselle, miksi niitä nyt sanotaan...
- ?
- Jumalauta, joku prunssi se on.
- Brunssille?
- Niin.
- En ehdi, minulla on aamuvuoro sairaalassa, mutta mennään lounaalle yhdessä. Nähdään Hokan Hyökyhoukutuksessa kahdelta.
- Sopii!

Aino sulki puhelimen ja vilkaisi taakseen.
- Hippu, olet huonompi hiipijä kuin isoäitivainaani konsanaan. Ja hän oli sentään rampa.

Kello 14:05 Aino otti taksin ja lähti kohti Hokan Hyökyhoukutusta. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään hajua siitä miten leikkiä houkuttavaa, mutta Aino oli lukenut eräästä Gabriellen naistenlehdestä nimeltä Sigue, että muodikkaassa myöhästymisessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa, vaan se oli suorastaan suositeltavaa. Eikä Ainolla parempaakaan ohjenuoraa ollut.

Tämä päivä oli taas niitä Barnacle Bayn hetkiä, kun saarta ympäröivä sumu oli harmaata kuin teräs ja yhtä lävitsetunkematon kuin Ainon mielipiteet. Erittäin sankka siis.

Aino saapui paikalle 14:13, juuri parahiksi näkemään, miten hänen suunnitelmansa "viehättävästä" sisääntulosta paloi tuhkaksi helvetin liekeissä. Monni nimittäin jutteli Raulin kanssa.

Luojan kiitos Rauli tajusi häipyä heti kun näki Ainon lähestyvän. Mies otti lasillisen viskiä ja asettui istumaan terassituolille. Aino sensijaan viisveisasi koko äijästä ja heittäytyi Monnin syliin liioitellun rakastavasti.
- Ihanaa että nähdään taas...hmm...öö... sopuliseni!
Aino leperteli kankeasti.
- Sopulisesi?
- Niin... meilläpäin sanotaan sillä tavalla.
- Ahaa, no, onkin todella ihana nähdä sinua. Tuli ihan ikävä, mutta en voinut antaa periksi.
- Höh. Mennään syömään.

Aikaa kului. Tarkalleen itseasiassa kuusi kuukautta ja kolme päivää, mikäli Aino oli oikein laskenut. Ja oli aika ottaa askel eteenpäin. Eräänä aamuna Aino kutsui Monnin kylään.
- Hei sopuli.
Monni ei ollut vieläkään unohtanut Ainon hänelle antamaa lempinimeä, joten hän oli päättänyt soveltaa sitä molempiin suuntiin.
- Hei vain.
- Oli asiaa...?
- Niin. Minä tässä olen funtsinut, ja tulin siihen tulokseen, että näemme niin usein, että olisi mukavampaa, että olisi käytännöllisempää, että, että, että...
Aino kokosi itsensä.
- Muutettaisiinko yhteen?

- Ja vielä kysyt! Itseasiassa, minulla on sinullekin yllätys.

Monnin yllätys paljastui valtaviksi säästöiksi Barnacle Bayn keskuspankissa. Niiden avulla Vuorovedentie 42:ssa kohosi kahden viikon kuluttua valkoinen, puinen omakotitalo.

Kalusteet eivät olleet mitään hienoimpia, mutta Aino ja Monni sopivat yhdessä, että lisää ostettaisiin aina sitä mukaa kun budjetti antaisi myöden.

Sitäpaitsi olihan heillä nyt koti, sekä toisensa mikä oli aivan riittämiin. Ja olihan heillä myös uusi perheenlisäys...

...Nimittäin Monnin lemmikki nimeltä Kapteeni Koukku. Sen lempifraaseja olivat mm. "Nostakaa purjeet" ja "Lankulle, sinä pirulainen". Monni arveli joutuvansa myymään sen, jos joskus odotettavissa olisi perheenlisäystä. Ainon mielestä lintu tekisi vain hyvää lapsille. "Karaistuvat", sanoi hän.

Aamuisin, kun Aino joutui lähtemään hyvin aikaisin töihin, Kannas otti tehtäväkseen vahtia Monnin unta. Kannas ei nimittäin aikonut päästää Monnia karkuun, muuten se joutuisi olemaan taas yksin mies talossa.

Monnin työpäivät taas kuluivat rokotusten parissa. Barnacle Bayn asukkaat täytyi kaikki rokottaa outolaaksokuumetta vastaan, eikä se ollut pieni homma. Aino tietysti sai rokotuksen ensimmäisten joukossa.

Eräänä iltana Monnilla oli suuria uutisia.
- Ainooo!
- Mitä?
- Tule takapihalle!
- OKEI.

- Älä nyt pyörry mutta-
- Minä en pyörry koskaan.
Aino mutristeli suutaan.
- Joojoo mutta tämä on niin loistavaa!

- Minä sain ylennyksen! Ja ison bonuksen!
- MITÄ?
Aino kiljaisi.
- Ihanaa! Onnea!

Aino syöksyi antamaan Monnille suudelman, ja samalla hetkellä Aino olisi vaikka voinut vannoa kuulleensa vihaisen huudon jostain kaukaa.
- Kiitos, mutta mikä tärkeintä...
Ilta tummeni salamannopeasti heidän ylleen, paljastaen tähdet, kuin miljoonat silmät tuijottamassa heitä.

- ... Voin nyt tehdä tämän.
Monni paljasti sormusrasian.
- Tuletko vaimokseni?
- ÄÄÄ Tottakai tulen!

Monni pujotti sormuksen Ainon sormeen ja suudelman jälkeen he uppoutuivat toistensa syleilyyn. Hellää hetkeä ei kuitenkaan ehtinyt kestää kauaa kun...

...Heidän hellän hetkensä keskeytti pihalle vaeltanut kulkukoira, jonka anelevaa ilmettä Aino ei voinut vastustaa, vaan irroittautui Monnin syleilystä antaakseen raukalle koirankeksin. Monni oli tähän jo tottunut, joten hän ei ollut moksiskaan.

Onnellinen ja harvinaisen hilpeä Aino soitti seuraavana aamuna esimiehelleen ja irroittautui työelämän oravanpyörästä. Vaikka Ainosta hänen työnsä oli ihan jees, hän halusi nyt jäädä kotiin ja omistautua koirilleen sekä Monnille. Ehkä myöhemmin hän taas menisi töihin.

 Siihen asti hän haluaisi vain rentoutua. Vasta nyt Ainosta tuntui, että koko Rauli-Monni-jupakka oli saanut päätöksensä. Aino oli nyt kihloissa. Kihloissa. Hääpäiväkin oli sovittu. Koska Ainon kaikki sukulaiset asuivat jossain muualla, eikä Raulin perhe oikeastaan, miten sen nyt sanoisi, pitänyt Ainosta, niin häistä suunniteltiin vain pieni kahdenvälinen tilaisuus.

 Aino oli erityisen kiinnostunut ruoan laittamisesta, etenkin suomalaisten perinneruokien. Monnin mieleen karjalanpiirakat eivät oikein olleet, mämmistä puhumattakaan, mutta Ainon suvun kotikonnuilta peräisin oleva poronkäristys menetteli.

Monnin äiti oli jostain ihmeen kautta saanut tietää heidän kihlauksestaan, joten nyt Monni sai joka päivä soittoja äkäiseltä äitimuoriltaan, joka yritteli taivutella poikaansa purkamaan kihlauksen ja valitsemaan jonkun tytön Barnacle Bayn vanhojen ja arvostetuimpien sukujen joukosta. Joka puhelun jälkeen Monni vakuutteli Ainolle, ettei hänellä ollut aikomustakaan kuunnella sitä "vanhaa kääkkänää", mutta Aino ei ollut niin huolissaan. Ilman vakuuttelujakin hän uskoi heidän kihlaukseensa ja sen pysyvyyteen.

 Äitinsä puheiden takia Monni oli koko ajan hirveän pahoillaan Ainolle, ja yritti korvata puheluiden muka aiheuttamaa mielipahaa, vaikka Aino yritti vakuutella, että mitään tarvetta sellaiselle ei ollut. Oli miten oli, pian heidän kotiinsa muutti sininen pesukarhukoira nimeltä Pötkö. Aino tietysti rakasti sitä, mikä taasen sai Monnin omatunnon rauhoittumaan.

 Pian hääpäivä koittikin, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä edeltävänä päivänä Monnin äiti oli käynyt tunkemassa heidän postilaatikkonsa täyteen koiranpaskaa. Mitä ilmeisimmin tämä oli hänen tapansa ilmaista hänen tyytymättömyytensä pian solmittavaa avioliittoa kohtaan.
Ravintolassa aterioinnin jälkeen, pari siirtyi rannalle vaihtamaan sormuksia. Aino olisi voinut vannoa aaltojen sekä tuulen pysähtyneen hetkeksi, kun he lupautuivat toisilleen koko loppuelämäksi. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi. Ikinä.

Monnista tuli nyt Tunturipuro. Hän ei halunnut pitää vanhaa sukunimeään, sillä se muistutti liikaa hänen äidistään.
- Aino, sinä teit minusta maailman onnellisimman miehen juuri...
Monni vilkaisi kelloaan.
- ...tasan minuutti sitten.
Aino hyppäsi Monnin syliin ja rutisti tätä niin kovaa, että Monni melkein pelkäsi kylkiluidensa katkeavan. Kaikkien onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Aino ei tavallisesti harrastanut minkäänsortin romanttisia leffoja, mutta sinä päivänä he menivät yhdessä katsomaan Tuulen viemää. Pitkähkön elokuvan toinen puolisko väliajan jälkeen tosi kävi heille rasittavaksi katsella, ja nuoripari keskittyikin loppufilmin ajan enemmän toisiinsa.

Elokuvan loputtua he kaatuivat taksiin ja päätyivät kuin päätyivätkin kotiin. Pari kompuroi toisiaan suudellen sängylle, ja malttoi lopettaa vain hetkeksi, kun valot oli pakko sammuttaa. Aino palasi sängylle ja tarttui Monnia kädestä.
- Monni ja Aino Tunturipuro.
Aino maisteli lausetta muussaan.
- Herra ja rouva Tunturipuro.
- Sinä et kyllä vaikuta kauhean rouvamaiselta.
- Miltä minä sitten vaikutan?
- En tiedä. Olet vähän kaikkea. Juuri sopivasti kaikkea.

Ja he vajosivat siihen maailmaan, joka suodaan vain syvästi toisiinsa rakastuneille.

Vielä tämän köh, rakkauden ihmeen jälkeen he tuijottelivat toisiaan, ja ummistivat silmänsä vasta, kun olivat mielestään tarpeeksi varmoja, ettei toinen häipyisi hänen vierestään yön aikana. Tai koskaan.

Seuraavana aamuna Aino heräsi vasta myöhään, yllätys yllätys - Kannaksen vartioidessa häntä. Monni oli jo lähtenyt töihin, ja hän aikoi viettää koko päivän opettaen koiria.

Illalla Aino päätti näyttää työnsä tulokset Monnille.
- Kannas, seiso!
Kannas nousi horjuen seisomaan ja Ainoa ihan nauratti.
- Hyvä poika, tässä.
Aino ojensi Kannakselle koiransuklaan, ja Monnikin nauroi kun Kannas tuhosi sen hetkessä.

Asia oli nimittäin niin, että Kannas tarvitsi paljon energiaa tulevaan miehiseen koitokseensa. Aino ja Monni eivät olleet ainoita kyyhkyläisiä tässä taloudessa.

Muutaman viikon päästä, eräänä kauniina aamuna, kun Aino oli kerrankin ajoissa hereillä ja hakemassa postia, hän tunsi vatsassaan kiertävän omistuisesti. Hän päätteli tämän johtuvan ihan vain aikaisesta ajankohdasta, eihän hän tavallisesti näin aikaisin ollut hereillä.

Parin tunnin päästä olo oli jo helpottunut, ja Aino päätti mennä terassille haukkaamaan hieman happea.

Hapenhaukkaushetki muuttui kuitenkin joksikin aivan muuksi, sillä aivan ilmoittamatta itsestään, Ainon sisuksista purkautui oksennusryöppy sellaisella voimalla, joka sai Ainon silmät tihkumaan vettä.
Sen on pakko olla se eilinen papupata, minä tiesin etteivät ne pavut olleet ihan tuoreita enää, Aino ajatteli. Hän näki parhaaksi soittaa Monnille, että tämäkin osaisi varautua.

 Seuraavien päivien aikana pahoinvointi ei kuitenkaan hellittänyt, ja mikä omituisinta, se esiintyi vain aamuisin. Sitäpaitsi, Ainon valtasi aina välillä ihan mieletön halipula, joka ei hellittänyt kunnes oli täyttynyt. Koiraparat saivat osansa rutisteluista ja pusuista. Vastapainoksi tälle, Aino saattoi ärtyä ihan pienimmistäkin asioista, kuten siitä, että Kapteeni Koukku kiekaisi keskellä yötä "Lankulle!", mikä sentään oli ihan suhteelisen tavallista tässä taloudessa.

Viikon jälkeen Aino ei enää jaksanut, vaan meni Gabriellen puheille.
- Kuule, minulla on pieni, tai ei niinkään pieni, vaan aika saatanan suuri ongelma.
- No?
- En ole Monnille tästä kehdannut puhua, mutta oksentelen aamuisin ja minulla on ihan kummallisia mielialanvaihteluita- kyllä, tunnistan ne itsekin, ja... mietin onko tällaista liikkellä vai onko tämä jotain vakavampaa.

- Nooo...
Gabriellea vähän nauratti.
- Kyllä tuollaista tavallaan on liikkellä. Esimerkiksi tässä taloudessa. Ja kyllä se on hyvin vakavaa.
- Oikeasti?! Perkele nyt sentään, onko se syöpää? Onko teillä jollakin syöpä? Voi, olen pahoillani.
- Aino. Minun vessassani on raskaustesti. Mene tekemään se.
Raskaustesti? Aino ajatteli. Miten ihmeessä raskaustesti liittyi mihink- voi nyt helvetti.

Aino meni kuuliaisesti vessaan, ja kappas siinähän ne viivat nököttivät nätisti. Pullat uunissa. Hienoa. Yksi kerta, ja pum, raskaana. Aino ei tiennyt mitä ajattelisi. Monni tietysti ilahtuisi, mutta olisiko hänestä äidiksi?

 Sinä iltana Aino pysäytti Monnin.
- Kuule, minulla on asiaa. Vakavaa, sellaista joka muuttaa elämämme kokonaan.
- Kerro vain, äläkä nyt suutu, mutta sinulla on pieni tapa... liioitella. Joten kerro vain.

Normaalisti Aino olisi tuohtunut moisesta loukkauksesta verisesti, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa tarttua sellaiseen.
- Minä...
- Niiiin?

- Minä olen raskaana, Aino töksäytti sen kummempaa enää ajattelematta.
- MITÄ?
- Niin, tein raskaustestin tänään jaja....
- Ihanaa.
Monnin kasvoille levisi typerä hymy.
- Meistä tulee vanhempia, hääyövauva, Aino tämän parempaa uutista et olisi voinut kertoa.
- Niin.
Monni vakavoitui hetkeksi.
- Mikäli hän siis on minun...?
- On tottakai!
- No sitten tämä on loistava uutinen! Menen heti soittamaan kavereille.

 Monni häipyi sen sileän tien jättäen Ainon änkyttämään itsekseen.
- Mutmutmut...minä en halua sitä, hän kuiskasi yksinään.

Parin päivän kuluessa jopa kaikki suomalaiset sukulaiset olivat onnitelleet heitä, ja Ainon ajatukset abortista katosivat. Kyllähän tässä olisi vielä aikaa, kahdeksan kuukautta. Kyllä kahdeksassa kuukaudesa oppisi äidiksi. Sitäpaitsi Aino oli jo harvinaisen kiintynyt miniseen vatsakumpuunsa. Ja kuka Aino muka olisi riistämään tällaista onnea Monnilta?

Vauvauutisen jälkeen Monni oli kuin uusi mies. Hän pesi pyykkiä, laittoi ruokaa ja kohteli muutenkin Ainoa kuin prinsessaa. Eikä Aino pistänyt tällaista kohtelua yhtään pahakseen, sillä aamupahoinvointi ei ottanut loppuakseen.

Kolmen kuukauden kuluttua Tunturipurojen perheeseen saapui toinenkin yllätys. Hippu ja Kannas saivat kolme narttupentua, Titan, Murun ja Pippurin. Tästä lähtien vilinä ja vilske eivät tosiaan loppuisi kesken.

Ainon raskausajan ollessa lopuillaan, hän oli juuri avaamassa konetta pentujen leikkiessä lattialla kun LÄTSIS. Aino tunsi jonkin märän valuvan housuihinsa, ja tiesi samassa mistä olis kysymys.
- Ai peeerkele!
Aino huusi ensimmäisen supistuksen ilmoittavan olemassaolostaan.

Aino nousi tuolista ylös ja piteli vatsaansa aivan tuskissaan. Ovesta säntäsi sisään huudon kuullut Monni, joka suorastaan vaikutti loistavan.
- Ota se hemmetin kassi!, Aino karjaisi.
- Juujuu rakas, pääsetkö autoon omin voimin?
- Ei tässä nyt mitään invalideja ollAARGH!

Ja niin Barnacle Bayn sairaalaa kohti lähti omanlaisensa hälytysajoneuvo, tosin siinä ei ollut vilkkuvaloja katolla tai sireeniä, mutta Ainon säännölliset karjaisut ajoivat helposti sireeninvirkaa, joten he pääsivät ajamaan sairaalalle, sanottaisiinko, melkoisen nopeasti.