4. Osa, jossa ei kerrota kaikkea

On siis jälleen aika Tunturipurojen. Sain viime osasta paaaljon kivaa palautetta joten tänk juu : ) Oli muuten_pienoinen_paniikki kun CCmagic sai vähän sekoitettua peliäni, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin ja sain poistettua koko helkutin ohjelman. Tässä osassa Ainolla ei ehkä mene niin hyvin, ja ongelmia tavallaan vähänniinkus kasautuu. Katsotaan miten meidän pikku pohjantyttö selviää niistä.
PS. Muutin vuoropuheluviivat pois, oli helpompi kirjoittaa.
Kuvamäärä: 45 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Ainon muistot synnytyksestä olivat hyvin kivuliaat ja sumeat. Hän muisti yrittäneensä kaikin voimin ponnistaa lastansa ulos, mutta punainen kivun palkki yritti tukahduttaa ensisynnyttäjän ponnistusyritykset. Barnacle Bayn ainoa Pohjoismaista kotoisin oleva sairaanhoitaja kannusti Ainoa parhaiten miten taisi: ruotsiksi.
"Bra, bra", kaikui huoneessa samalla kun aino puristi käsillään tuskaisesti lakanaa. Monni pyyhki hikeä vaimonsa otsalta ja verta tämän huulesta, jonka Aino oli purrut tuskissaan auki. Lopulta punainen palkki värjäsi koko näkökentän punaiseksi.
Sitten levisi autuus.

Hetken kuluttua viimeisestä ponnistuksesta, Aino avasi silmänsä juuri parahiksi nähdäkseen vastakapaloidun lapsensa lepäävän kätilön käsivarsilla.
"Onneksi olkoon, teille syntyi potra poika."
Monni puhkesi ilon kyyneliin, ja Aino halasi häntä lempeästi.
"Kaveri sinulle omenapuiden hoitoon."
Eikä Ainokaan enää voinut pidätellä onnellisuudensekaista nyyhkäystä. Hän oli nyt äiti.

Seuraavana päivänä saapui Monnin sukulaisten virta, joka kantoi mukanaan mitä erikoisimpia kukkasommitelmia. Jopa Monnin äitimuori saapui vaaleanpunaisten ruusujen kera, pyysi anteeksi töykeyttään ja puhkesi itkuun kuin Niagaran putoukset nähdessään lapsenlapsensa. Illalla Aino ja Monni tykkäsivät olla vain ihan hiljaa, lähellä toisiaan; perhettä.

Viimeisenä iltana ennen kotiinlähtöä Aino oli juuri imettänyt vauvan ja taputtanut hellästi tämän selkää saadakseen pienokaisen röyhtäisemään.
"Voi sinua, olet aivan isäsi näköinen."
Aino leperteli lapselle aivan kuin koirilleenkin. Itseasiassa Monni epäili, ettei Aino tehnyt kovin suurta eroa niiden ja heidän esikoisensa välillä.

Aino oli laskemassa vauvaa sairaalan vauvasänkyyn, kun hän jähmettyi kesken kumartumisen. Aino tunsi, miten joku, tai jokin tuijotti häntä läpitunkevasti. Aino peitteli pienokaisen sänkyyn ja suoristautui; sairaanhoitajat eivät enää liikkuneet siihen aikaan, saati tuijottaneet niin pistävästi.

"Kuka HELVETTI sinä olet ja mitä sinä teet täällä?!"
Aino hyökkäsi täydellä teholla, sillä hän ei tunnetusti pitänyt vieraista, etenkään kutsumattomista.

Vanhan naisen mukana ilmestynyt sumu vetäytyi hiljalleen tämän selän taakse hänen puhuessaan.
"Noin syyttäen haastelet, miksi vihasta puhelet?"
Aino laski hämmentyneenä kätensä huomatessaan tunkeutujan puhuvan suomea. Ja vieläpä noin oudosti.
"Rikottu on jälleen sana, eipä lupaus pitänyt. Omani seuraavaksi otan, lapsi onhan tytär kylmän, pienokainen pohjoisesta?"
Aino oli täysin mykistynyt ja hänen oli vaikea saada vanhuksen puheesta tolkkua. Mitä oikein tapahtui?

Aino tuli katsahtaneeksi vieraan silmiin, ja pelästyi pahanpäiväisesti. Oli kuin hänen omat silmänsä olisivat tuijottaneet takaisin noista kiveen veistetyn näköisistä kasvoista.
"En ymmärrä", Aino sai viimein sanotuksi suustansa. "Mitä helkuttia sinä oikein puhut?"
Vanhus alkoi selvästi jo kimpaantua.
"Onko tytär vaiko poika, sängyssä lapsi makaava?"
"Poika."

"On minulle vielä turha, täytäthän silti lupauksen, tuothan tyttären hallan?"
"Mitä tark-"

Aino ei enempää ehtinyt sanoa, sillä kun hän katsahti hetkeksi sängyssä nukkuvaa vauvaa, oli nainen jo ehtinyt kadota näkyvistä. Hän katsoi vielä ovelle, aivankuin häneltä nyt pääsisi unohtumaan jotain. Mutta mitä?

Aino istahti sairaalasängyn reunalle hieroen kylmästä vapisevia paljaita käsivarsiaan. Vauva oli herännyt heidän keskusteluunsa ja tuijotteli vielä toistaiseksi tummilla silmillään pöydällä olevia kukkasia, joiden kukat olivat hieman kääriytyneet takaisin nupuiksi. Huoneeseen oli tullut kummallisen viileä vanhuksen tulon jälkeen.

Ainon ja vauvan saavuttua kotiin, molemmat vanhemmista kävivät noin sekunnin välein halimassa esikoistaan ja tarkastamassa oliko pienoisella kaikki hyvin. Myös vauvan kasvatuksesta käytiin keskustelua tiuhaan tahtiin; lapselle hankittaisiin pelkästään kehittäviä puuleluja. Papukaijan tapauksessa Monni oli saanut tahtonsa lävitse ja myynyt sen. Aino sen sijaan sai luvan ottaa uuden koiran kunhan vauva vähän kasvaisi, kompromissit olivat kaikeksi onneksi näköjään Monnin vahvin puoli.

Kannas oli myöskin huomannut uuden tulokkaan olemassaolon, ja päätti perheen johtajauroksena (kyllä, Kannas koki syrjäyttäneensä myös Monnin sen jälkeen kun Monni oli liukastunut vesilätäkköön pihalla) vahtia lauman uusinta pentua. Eihän velvollisuuksia voinut noin vain laiminlyödä.

Monni teki paljon töitä. Hän oli ehdottomasti se, joka heräsi yöllä syöttämään vauvaa tuttipullosta. Olihan Aino kantanut lasta vatsassaan hieman yli yhdeksän kuukautta, ja Monni jos kuka sen lääkärinä tiesi.

Monni oli myös pariskunnasta se, joka muisti maksaa laskut ja verot ajallaan. Ainolla ei riittänyt maltti edes yhden sähkölaskun lukemiseen, joten Monni koki parhaaksi hoitaa paperiasiat ennenkuin jokaikinen lappunen olisi roskakorissa tuhannen pirstaleina Ainon turhautumispuuskan seurauksesta.

Joka päivä Aino luki sanomalehdestä yhä lisää uutisia siitä, miten Suomessa vallitsevat levottomuudet vaativat lisää ihmishenkiä; hallitus oli hajonnut viikko sitten presidentin murhan seurauksena, ja kansa oli jakautumassa kahteen osaan, jotka molemmat syyttelivät toisiaan tapahtuneesta. Hän pelkäsi sukulaittensa puolesta, jotka kirjeiden mukaan yrittivät tällä hetkellä matkustaa kohti kovasta pakkasesta kärsivää Lappia, pois tappelevien ihmisjoukkojen keskeltä.

Aino koki hirvittäviä tunnontuskia siitä, ettei ollut Suomessa kokemassa samaa, mitä hänen sukunsa sillä hetkellä koki. Olihan onni, että he sattuivat asumaan Barnacle Bayssa, mutta oliko se Ainon mielestä reilua? Ei.

Päivittäiset ulkoilut vauvan kanssa olivat koko rutiininomaisen päivän pelastus. Pilvinisinäkin päivinä auringonsäteet paistoivat pilvipeitteen läpi saaden sekä Ainon että vauvan siristelemään silmiään.
"Höpötöpöpöpölöpö!" Aino kutitti vauvaa saaden tämän kiemurtelemaan ja päästämään pieniä naurunröhähdyksiä suustaan.

Myös Monni viihtyi ulkona, tosin hieman aikaisemmin kuin Aino, joka tykkäsi nukkua pitkään. Alushousuissaan ulkona kekkalointi ei ole monen mielestä mitä mielekkäin harrastus, mutta Monni ei siitä välittänyt. Usein hänen seuranaan olivat vain oudot puput, joita tuntui ilmestyvän jostain aina vain lisää...

Vauva sai kasteessa nimen Ilmari, ja hänestä kasvoikin nopeasti pieni kirkassilmäinen pojantaapero, jonka ruokahalu oli kyltymätön. Tosin taapero tuntui touhuavankin niin paljon, että jostain sitä energiaa täytyikin tulla.

Ainon juostessa Ilmarin perässä (reitti oli tämä; vessanpytty, suihku, kukkaruukku, koirien ruokakulho ja sitten sängyn alle pölypallojen kanssa leikkimään), Monni hoiti ruoankin. Moni tuttu ihmetteli kovasti, miten Monni joutuikin laittamaan aina ruokaa. Yleensä Aino kuittasi moiset puheet pelkällä olankohautuksella ja totesi, että hän hoiti Ilmaria ja muuten siivosi taloa. Tosiasia oli se, että Monni ei ollut vieläkään toipunut viime pääsiäisen mämmiannoksesta.

Eräänä päivänä aamiaisella Ainoa ei oikein haluttanut syödä. 

"Mikä on?"

"Minä... No. En ole oikein kuullut sukulaisistani Suomessa pitkään aikaan..."

"Olen totaalivarma, että he ovat kunnossa. Ja jos he ovat yhtään samanlaisia kuin sinä, he ovat todennäköisesti tyyliin raivanneet tiensä moottorisahalla Lapin perukoille."

"Niin kai sitten."

Todellisuudessa Aino oli saanut puhelun juuri sinä päivänä, että Tunturipurojen perhe Suomessa oli mystisesti vain hävinnyt kartalta. Aino ei halunnut ajatella asiaa, eikä varsinkaan, missään nimessä kertoa siitä Monnille.  Mahdollisuudet heidän kohtalostaan vilisivät hänen mielessään, eikä juuri yksikään niistä ollut hänelle mieluinen.

Laitettuaan Ilmarin päiväunille, Aino läsähti sänkyyn ja ummisti silmänsä. Synnärin nainen ja Suomen levottomuudet pyörivät hänen päässään. Mistä vanhus oli puhunut? Kumpa vain Ainon suku Suomessa ilmoittaisi olinpaikkansa, niin Aino voisi ottaa selvää asiasta. Ehkäpä juuri Suomen pään Tunturipurot tietäisivät asiasta jotain?

Aino oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, miten Monni asteli huoneeseen, heitti lattialla lojuvat pyykit pyykkikoriin ja istahti sängynreunalle.

"Väsyttääkö?"

"Sitäkin. Enimmäkseen vain mietityttää."

"Sinä et yleensä mieti."

"Totta."

Monnista tuntui, ettei Ainolla ollut aikomustakaan kertoa hänelle mistä kiikasti, mutta hän oli jo tottunut siihen. Aino ei ollut mikään kaikista avautuvin simi.

Monni nousi, käveli sängyn toiselle puolelle ja veti Ainon suudelmaan. Aino tosin ei ollut henkisesti kovin paikalla, sillä hän oli juuri tajunnut jotain: Ville-eno. Isäänsä Aino ei enää oikein halunnut tavoittaa, mutta Ville-eno saattaisi tietää asiasta jotain. Kunhan palaisi Kiinasta.

Aino oli opettanut pikkuhiljaa Ilmaria puhumaan, ja joka ilta Ilmari sai esitellä taitojaan ennen nukkumaanmenoa.

"Äääti." Ilmari jokelsi.

"Ei, kun äi-ti."

"Äääätti."

Aino huokaisi syvään.

"ÄI-TI", hän lausui selkeästi ja hieman kovempaa.

"ÄÄÄÄÄTI!" Ilmari karjaisi niin, että Kannas pelästyi ja juoksi vauhkona tarkkailemaan tilannetta. Aino päätti harjoittelun olevan siltä illalta ohi.

Ainonkin vuodet kuluivat, ja hän täytti 35. Syntymäpäivänsä iltana hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja totesi, että "voi nyt saatana". Hän ei tosiaan enää nuoremmaksi tulisi, vaikka eihän hän nyt vanha ollut. Vessasta tullessaan Aino katsahti merkitsevästi Monniin, joka lopetti askareensa siltä istumalta.

"Monni", Aino aloitti.

"Kerro." Monnista tuntui, että nyt oli käsillä jotain Ainolle todella tärkeää.

"Minä haluan lisää lapsia."

Tätä Monni ei ollut osannut odottaa. Lisää lapsia? 

"Totta helkkarissa!"

Pariskunta kompasteli keittiön yli toisiaan suudellen ja kaatui sängylle. 

"Oletko varma?" Monni kysyi. "Yhdeksän kuukautta?"

"Täydellisen varma."

Seuraavina viikkoina Monnilla oli paljon työkiireitä, ja Ilmarista oli tullut entistä sotkuisempi, joten Ainolla oli kädet täynnä töitä hänen yrittäessään pitää huushollia edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Lisäksi outoja pupuja tuntui ilmestyvän aivan koko ajan lisää. Onneksi Aino ei pienestä hätkähtänyt.

Ilmari tykkäsi ylenmääräisen sotkemisen lisäksi leikkiä niillä "kehittävillä puuleluilla", joita Aino ja Monni olivat hänelle lykkineet. Tämä oli juuri se tekijä, joka loi Ainolle sen tarvittavan lepohetken päivässä, kun ei tarvinnut koko ajan siivota ja juosta Ilmarin perässä.

Eräänä päivänä Ilmari leikki leluillaan ja Aino oli juuri saanut tiskattua tiskit sekä luututtua vessan lattian sen jälkeen kun Ilmari oli vähän lotrannut siellä. Aino päätti, että hän oli ansainnut kunnon lepohetken ja laski päänsä tyynylle kun-

tulikin-

hieman kiire. Tällä kertaa Ainon ei tarvinnut arvuutella, mikä pahoinvoinnin oli aiheuttanut. Ilman raskaustestiäkin oli täysin ilmiselvää, että tämä oli raskauspahoinvointia.

Sitten tulikin "Pötkön" vuoro kasvaa isoksi. Kävikin tosin niin, että Pötkö ei ollutkaan enää kovin pötkö, joten Tunturipurot joutuivat haikein mielin luopumaan siitä. Heillä kun ei ollut tarpeeksi tilaa niin isolle koiralle.

Toisesta vauvastaan Aino voi todella paljon pahemmin kuin Ilmarista. Hän sai olla joka toinen tunti oksentamassa milloin pyttyyn, milloin terassille kun vessaan ei ehtinyt. Monni totesi vauvasta tulevan sisukkaan. Aino totesi, että Monni voisi pitää turpansa kiinni.

Myöhään eräänä iltana Aino sai tarpeekseen mökkihöperyydestä ja päätti lähteä ulkoilemaan Ilmarin kanssa puistoon. 

Ikävä kyllä he eivät ehtineet oleskella puistossa pitkään, kun tuli niin hämärä, että piti tehdä lähtöä takaisin Vuorovedentielle.

"Seisahdu tyttö rikkoja, kuuntele sinä sanojani."

Aino jähmettyi kuin taikaiskusta ja huomasi silmäkulmastaan sen vanhan naisen seisovan vain parin metrin päässä hänestä ja Ilmarista.

Aino kaappasi nopeasti Ilmarin syliinsä ja mulkaisi vanhaa naista rumasti.

"Mitä sinä taas?!"

"Hellitä otettas laskehan, lapsi maahan käsistäsi."

Aino ei voinut itselleen mitään, vaan laski Ilmarin maahan täristen. Mitä tuo vanha nainen oikein teki? Loitsuilta sanat eivät kuullostaneet, mutta mitäpä Aino siitä tiesi.

"Kumpi kohdussas potkinee, siitä tahdon ottaa selvää. Tuleekohan sana täyteen, saankohan vihdoin omani?"

Aino tärisi hillittömästi kun vanha nainen painoi kätensä hänen vatsalleen, mutta Aino ei vain kyennyt tekemään mitään.

"Vittusaatanaperkele", Aino murisi huuliensa välistä. "Vitun huora ota saastaiset kätesi nyt helvettiin siitä!" 

"Hetki vain kohta koitan."

Aino tunsi vihlaisun vatsassaan.

"MITÄ VITTUSAATANAA SINÄ TEET?!" Aino karjaisi sellaisella volyymillä, että loput puistossa olevat hätkähtivät ja muutama huikkasi, että onko kaikki hyvin.

"Pysyttäköön poissa täältä, annettakoon minulle rauhan" ,vanha nainen mumisi ja huolestuneet huutelijat jättivät asian sikseen.

"Poika jälleen syntyä saahan, sana ei tosiaan täyty."

Nainen suoristautui ja törkkäsi Ainoa suoraan rintakehään luisevalla sormellaan. 

"Tuo pian tyttö maailmaan, tuhat vuotta taas odotan."

Niine hyvineen nainen katosi illan pimeyteen jättäen Ainon seisomaan vihaisena paikoilleen.

Ainolla oli ikävä tunne, että isä oli jättänyt kertomatta hänelle jotain. Ville-enon oli parasta tietää mitä, tai tulisi reissu Appaloosa Plainsiin.