4. Osa, jossa ei kerrota kaikkea

On siis jälleen aika Tunturipurojen. Sain viime osasta paaaljon kivaa palautetta joten tänk juu : ) Oli muuten_pienoinen_paniikki kun CCmagic sai vähän sekoitettua peliäni, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin ja sain poistettua koko helkutin ohjelman. Tässä osassa Ainolla ei ehkä mene niin hyvin, ja ongelmia tavallaan vähänniinkus kasautuu. Katsotaan miten meidän pikku pohjantyttö selviää niistä.
PS. Muutin vuoropuheluviivat pois, oli helpompi kirjoittaa.
Kuvamäärä: 45 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Ainon muistot synnytyksestä olivat hyvin kivuliaat ja sumeat. Hän muisti yrittäneensä kaikin voimin ponnistaa lastansa ulos, mutta punainen kivun palkki yritti tukahduttaa ensisynnyttäjän ponnistusyritykset. Barnacle Bayn ainoa Pohjoismaista kotoisin oleva sairaanhoitaja kannusti Ainoa parhaiten miten taisi: ruotsiksi.
"Bra, bra", kaikui huoneessa samalla kun aino puristi käsillään tuskaisesti lakanaa. Monni pyyhki hikeä vaimonsa otsalta ja verta tämän huulesta, jonka Aino oli purrut tuskissaan auki. Lopulta punainen palkki värjäsi koko näkökentän punaiseksi.
Sitten levisi autuus.

Hetken kuluttua viimeisestä ponnistuksesta, Aino avasi silmänsä juuri parahiksi nähdäkseen vastakapaloidun lapsensa lepäävän kätilön käsivarsilla.
"Onneksi olkoon, teille syntyi potra poika."
Monni puhkesi ilon kyyneliin, ja Aino halasi häntä lempeästi.
"Kaveri sinulle omenapuiden hoitoon."
Eikä Ainokaan enää voinut pidätellä onnellisuudensekaista nyyhkäystä. Hän oli nyt äiti.

Seuraavana päivänä saapui Monnin sukulaisten virta, joka kantoi mukanaan mitä erikoisimpia kukkasommitelmia. Jopa Monnin äitimuori saapui vaaleanpunaisten ruusujen kera, pyysi anteeksi töykeyttään ja puhkesi itkuun kuin Niagaran putoukset nähdessään lapsenlapsensa. Illalla Aino ja Monni tykkäsivät olla vain ihan hiljaa, lähellä toisiaan; perhettä.

Viimeisenä iltana ennen kotiinlähtöä Aino oli juuri imettänyt vauvan ja taputtanut hellästi tämän selkää saadakseen pienokaisen röyhtäisemään.
"Voi sinua, olet aivan isäsi näköinen."
Aino leperteli lapselle aivan kuin koirilleenkin. Itseasiassa Monni epäili, ettei Aino tehnyt kovin suurta eroa niiden ja heidän esikoisensa välillä.

Aino oli laskemassa vauvaa sairaalan vauvasänkyyn, kun hän jähmettyi kesken kumartumisen. Aino tunsi, miten joku, tai jokin tuijotti häntä läpitunkevasti. Aino peitteli pienokaisen sänkyyn ja suoristautui; sairaanhoitajat eivät enää liikkuneet siihen aikaan, saati tuijottaneet niin pistävästi.

"Kuka HELVETTI sinä olet ja mitä sinä teet täällä?!"
Aino hyökkäsi täydellä teholla, sillä hän ei tunnetusti pitänyt vieraista, etenkään kutsumattomista.

Vanhan naisen mukana ilmestynyt sumu vetäytyi hiljalleen tämän selän taakse hänen puhuessaan.
"Noin syyttäen haastelet, miksi vihasta puhelet?"
Aino laski hämmentyneenä kätensä huomatessaan tunkeutujan puhuvan suomea. Ja vieläpä noin oudosti.
"Rikottu on jälleen sana, eipä lupaus pitänyt. Omani seuraavaksi otan, lapsi onhan tytär kylmän, pienokainen pohjoisesta?"
Aino oli täysin mykistynyt ja hänen oli vaikea saada vanhuksen puheesta tolkkua. Mitä oikein tapahtui?

Aino tuli katsahtaneeksi vieraan silmiin, ja pelästyi pahanpäiväisesti. Oli kuin hänen omat silmänsä olisivat tuijottaneet takaisin noista kiveen veistetyn näköisistä kasvoista.
"En ymmärrä", Aino sai viimein sanotuksi suustansa. "Mitä helkuttia sinä oikein puhut?"
Vanhus alkoi selvästi jo kimpaantua.
"Onko tytär vaiko poika, sängyssä lapsi makaava?"
"Poika."

"On minulle vielä turha, täytäthän silti lupauksen, tuothan tyttären hallan?"
"Mitä tark-"

Aino ei enempää ehtinyt sanoa, sillä kun hän katsahti hetkeksi sängyssä nukkuvaa vauvaa, oli nainen jo ehtinyt kadota näkyvistä. Hän katsoi vielä ovelle, aivankuin häneltä nyt pääsisi unohtumaan jotain. Mutta mitä?

Aino istahti sairaalasängyn reunalle hieroen kylmästä vapisevia paljaita käsivarsiaan. Vauva oli herännyt heidän keskusteluunsa ja tuijotteli vielä toistaiseksi tummilla silmillään pöydällä olevia kukkasia, joiden kukat olivat hieman kääriytyneet takaisin nupuiksi. Huoneeseen oli tullut kummallisen viileä vanhuksen tulon jälkeen.

Ainon ja vauvan saavuttua kotiin, molemmat vanhemmista kävivät noin sekunnin välein halimassa esikoistaan ja tarkastamassa oliko pienoisella kaikki hyvin. Myös vauvan kasvatuksesta käytiin keskustelua tiuhaan tahtiin; lapselle hankittaisiin pelkästään kehittäviä puuleluja. Papukaijan tapauksessa Monni oli saanut tahtonsa lävitse ja myynyt sen. Aino sen sijaan sai luvan ottaa uuden koiran kunhan vauva vähän kasvaisi, kompromissit olivat kaikeksi onneksi näköjään Monnin vahvin puoli.

Kannas oli myöskin huomannut uuden tulokkaan olemassaolon, ja päätti perheen johtajauroksena (kyllä, Kannas koki syrjäyttäneensä myös Monnin sen jälkeen kun Monni oli liukastunut vesilätäkköön pihalla) vahtia lauman uusinta pentua. Eihän velvollisuuksia voinut noin vain laiminlyödä.

Monni teki paljon töitä. Hän oli ehdottomasti se, joka heräsi yöllä syöttämään vauvaa tuttipullosta. Olihan Aino kantanut lasta vatsassaan hieman yli yhdeksän kuukautta, ja Monni jos kuka sen lääkärinä tiesi.

Monni oli myös pariskunnasta se, joka muisti maksaa laskut ja verot ajallaan. Ainolla ei riittänyt maltti edes yhden sähkölaskun lukemiseen, joten Monni koki parhaaksi hoitaa paperiasiat ennenkuin jokaikinen lappunen olisi roskakorissa tuhannen pirstaleina Ainon turhautumispuuskan seurauksesta.

Joka päivä Aino luki sanomalehdestä yhä lisää uutisia siitä, miten Suomessa vallitsevat levottomuudet vaativat lisää ihmishenkiä; hallitus oli hajonnut viikko sitten presidentin murhan seurauksena, ja kansa oli jakautumassa kahteen osaan, jotka molemmat syyttelivät toisiaan tapahtuneesta. Hän pelkäsi sukulaittensa puolesta, jotka kirjeiden mukaan yrittivät tällä hetkellä matkustaa kohti kovasta pakkasesta kärsivää Lappia, pois tappelevien ihmisjoukkojen keskeltä.

Aino koki hirvittäviä tunnontuskia siitä, ettei ollut Suomessa kokemassa samaa, mitä hänen sukunsa sillä hetkellä koki. Olihan onni, että he sattuivat asumaan Barnacle Bayssa, mutta oliko se Ainon mielestä reilua? Ei.

Päivittäiset ulkoilut vauvan kanssa olivat koko rutiininomaisen päivän pelastus. Pilvinisinäkin päivinä auringonsäteet paistoivat pilvipeitteen läpi saaden sekä Ainon että vauvan siristelemään silmiään.
"Höpötöpöpöpölöpö!" Aino kutitti vauvaa saaden tämän kiemurtelemaan ja päästämään pieniä naurunröhähdyksiä suustaan.

Myös Monni viihtyi ulkona, tosin hieman aikaisemmin kuin Aino, joka tykkäsi nukkua pitkään. Alushousuissaan ulkona kekkalointi ei ole monen mielestä mitä mielekkäin harrastus, mutta Monni ei siitä välittänyt. Usein hänen seuranaan olivat vain oudot puput, joita tuntui ilmestyvän jostain aina vain lisää...

Vauva sai kasteessa nimen Ilmari, ja hänestä kasvoikin nopeasti pieni kirkassilmäinen pojantaapero, jonka ruokahalu oli kyltymätön. Tosin taapero tuntui touhuavankin niin paljon, että jostain sitä energiaa täytyikin tulla.

Ainon juostessa Ilmarin perässä (reitti oli tämä; vessanpytty, suihku, kukkaruukku, koirien ruokakulho ja sitten sängyn alle pölypallojen kanssa leikkimään), Monni hoiti ruoankin. Moni tuttu ihmetteli kovasti, miten Monni joutuikin laittamaan aina ruokaa. Yleensä Aino kuittasi moiset puheet pelkällä olankohautuksella ja totesi, että hän hoiti Ilmaria ja muuten siivosi taloa. Tosiasia oli se, että Monni ei ollut vieläkään toipunut viime pääsiäisen mämmiannoksesta.

Eräänä päivänä aamiaisella Ainoa ei oikein haluttanut syödä. 

"Mikä on?"

"Minä... No. En ole oikein kuullut sukulaisistani Suomessa pitkään aikaan..."

"Olen totaalivarma, että he ovat kunnossa. Ja jos he ovat yhtään samanlaisia kuin sinä, he ovat todennäköisesti tyyliin raivanneet tiensä moottorisahalla Lapin perukoille."

"Niin kai sitten."

Todellisuudessa Aino oli saanut puhelun juuri sinä päivänä, että Tunturipurojen perhe Suomessa oli mystisesti vain hävinnyt kartalta. Aino ei halunnut ajatella asiaa, eikä varsinkaan, missään nimessä kertoa siitä Monnille.  Mahdollisuudet heidän kohtalostaan vilisivät hänen mielessään, eikä juuri yksikään niistä ollut hänelle mieluinen.

Laitettuaan Ilmarin päiväunille, Aino läsähti sänkyyn ja ummisti silmänsä. Synnärin nainen ja Suomen levottomuudet pyörivät hänen päässään. Mistä vanhus oli puhunut? Kumpa vain Ainon suku Suomessa ilmoittaisi olinpaikkansa, niin Aino voisi ottaa selvää asiasta. Ehkäpä juuri Suomen pään Tunturipurot tietäisivät asiasta jotain?

Aino oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, miten Monni asteli huoneeseen, heitti lattialla lojuvat pyykit pyykkikoriin ja istahti sängynreunalle.

"Väsyttääkö?"

"Sitäkin. Enimmäkseen vain mietityttää."

"Sinä et yleensä mieti."

"Totta."

Monnista tuntui, ettei Ainolla ollut aikomustakaan kertoa hänelle mistä kiikasti, mutta hän oli jo tottunut siihen. Aino ei ollut mikään kaikista avautuvin simi.

Monni nousi, käveli sängyn toiselle puolelle ja veti Ainon suudelmaan. Aino tosin ei ollut henkisesti kovin paikalla, sillä hän oli juuri tajunnut jotain: Ville-eno. Isäänsä Aino ei enää oikein halunnut tavoittaa, mutta Ville-eno saattaisi tietää asiasta jotain. Kunhan palaisi Kiinasta.

Aino oli opettanut pikkuhiljaa Ilmaria puhumaan, ja joka ilta Ilmari sai esitellä taitojaan ennen nukkumaanmenoa.

"Äääti." Ilmari jokelsi.

"Ei, kun äi-ti."

"Äääätti."

Aino huokaisi syvään.

"ÄI-TI", hän lausui selkeästi ja hieman kovempaa.

"ÄÄÄÄÄTI!" Ilmari karjaisi niin, että Kannas pelästyi ja juoksi vauhkona tarkkailemaan tilannetta. Aino päätti harjoittelun olevan siltä illalta ohi.

Ainonkin vuodet kuluivat, ja hän täytti 35. Syntymäpäivänsä iltana hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja totesi, että "voi nyt saatana". Hän ei tosiaan enää nuoremmaksi tulisi, vaikka eihän hän nyt vanha ollut. Vessasta tullessaan Aino katsahti merkitsevästi Monniin, joka lopetti askareensa siltä istumalta.

"Monni", Aino aloitti.

"Kerro." Monnista tuntui, että nyt oli käsillä jotain Ainolle todella tärkeää.

"Minä haluan lisää lapsia."

Tätä Monni ei ollut osannut odottaa. Lisää lapsia? 

"Totta helkkarissa!"

Pariskunta kompasteli keittiön yli toisiaan suudellen ja kaatui sängylle. 

"Oletko varma?" Monni kysyi. "Yhdeksän kuukautta?"

"Täydellisen varma."

Seuraavina viikkoina Monnilla oli paljon työkiireitä, ja Ilmarista oli tullut entistä sotkuisempi, joten Ainolla oli kädet täynnä töitä hänen yrittäessään pitää huushollia edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Lisäksi outoja pupuja tuntui ilmestyvän aivan koko ajan lisää. Onneksi Aino ei pienestä hätkähtänyt.

Ilmari tykkäsi ylenmääräisen sotkemisen lisäksi leikkiä niillä "kehittävillä puuleluilla", joita Aino ja Monni olivat hänelle lykkineet. Tämä oli juuri se tekijä, joka loi Ainolle sen tarvittavan lepohetken päivässä, kun ei tarvinnut koko ajan siivota ja juosta Ilmarin perässä.

Eräänä päivänä Ilmari leikki leluillaan ja Aino oli juuri saanut tiskattua tiskit sekä luututtua vessan lattian sen jälkeen kun Ilmari oli vähän lotrannut siellä. Aino päätti, että hän oli ansainnut kunnon lepohetken ja laski päänsä tyynylle kun-

tulikin-

hieman kiire. Tällä kertaa Ainon ei tarvinnut arvuutella, mikä pahoinvoinnin oli aiheuttanut. Ilman raskaustestiäkin oli täysin ilmiselvää, että tämä oli raskauspahoinvointia.

Sitten tulikin "Pötkön" vuoro kasvaa isoksi. Kävikin tosin niin, että Pötkö ei ollutkaan enää kovin pötkö, joten Tunturipurot joutuivat haikein mielin luopumaan siitä. Heillä kun ei ollut tarpeeksi tilaa niin isolle koiralle.

Toisesta vauvastaan Aino voi todella paljon pahemmin kuin Ilmarista. Hän sai olla joka toinen tunti oksentamassa milloin pyttyyn, milloin terassille kun vessaan ei ehtinyt. Monni totesi vauvasta tulevan sisukkaan. Aino totesi, että Monni voisi pitää turpansa kiinni.

Myöhään eräänä iltana Aino sai tarpeekseen mökkihöperyydestä ja päätti lähteä ulkoilemaan Ilmarin kanssa puistoon. 

Ikävä kyllä he eivät ehtineet oleskella puistossa pitkään, kun tuli niin hämärä, että piti tehdä lähtöä takaisin Vuorovedentielle.

"Seisahdu tyttö rikkoja, kuuntele sinä sanojani."

Aino jähmettyi kuin taikaiskusta ja huomasi silmäkulmastaan sen vanhan naisen seisovan vain parin metrin päässä hänestä ja Ilmarista.

Aino kaappasi nopeasti Ilmarin syliinsä ja mulkaisi vanhaa naista rumasti.

"Mitä sinä taas?!"

"Hellitä otettas laskehan, lapsi maahan käsistäsi."

Aino ei voinut itselleen mitään, vaan laski Ilmarin maahan täristen. Mitä tuo vanha nainen oikein teki? Loitsuilta sanat eivät kuullostaneet, mutta mitäpä Aino siitä tiesi.

"Kumpi kohdussas potkinee, siitä tahdon ottaa selvää. Tuleekohan sana täyteen, saankohan vihdoin omani?"

Aino tärisi hillittömästi kun vanha nainen painoi kätensä hänen vatsalleen, mutta Aino ei vain kyennyt tekemään mitään.

"Vittusaatanaperkele", Aino murisi huuliensa välistä. "Vitun huora ota saastaiset kätesi nyt helvettiin siitä!" 

"Hetki vain kohta koitan."

Aino tunsi vihlaisun vatsassaan.

"MITÄ VITTUSAATANAA SINÄ TEET?!" Aino karjaisi sellaisella volyymillä, että loput puistossa olevat hätkähtivät ja muutama huikkasi, että onko kaikki hyvin.

"Pysyttäköön poissa täältä, annettakoon minulle rauhan" ,vanha nainen mumisi ja huolestuneet huutelijat jättivät asian sikseen.

"Poika jälleen syntyä saahan, sana ei tosiaan täyty."

Nainen suoristautui ja törkkäsi Ainoa suoraan rintakehään luisevalla sormellaan. 

"Tuo pian tyttö maailmaan, tuhat vuotta taas odotan."

Niine hyvineen nainen katosi illan pimeyteen jättäen Ainon seisomaan vihaisena paikoilleen.

Ainolla oli ikävä tunne, että isä oli jättänyt kertomatta hänelle jotain. Ville-enon oli parasta tietää mitä, tai tulisi reissu Appaloosa Plainsiin.

Lue lisää...

3. Osa, jossa kaikki on mahdollista

Okei, nyt hävettää. Olen saanut ladatut kasaan jo aikoja sitten, ja nämä kuvatkin ovat olleet koneella varmaan kuukauden. Jumaleissön kuukauden. Hyi minua. On muuten ihanaa saada kommentteja, ja kiittelisinkin niistä : )
Hienoa on myös, jos tämä legacy jaksaa vielä kiinnostaa. Seuraavan osan olen jo laittanut ajastukseen varmuuden vuoksi.. 4. Osa tulee julkaistuksi vielä tässä kuussa. Ja se on muuten jännä. Pienenä teaserina sanottakoon, että jostain kalevalaisesta on kyse...
Nyt kuitenkin uuden osan pariin!
 Kuvamäärä: 50 kuvaa
_____________________________________________________________________________________________

Aino oli vakaasti päättänyt, että leikkisi hieman vaikeasti tavoiteltavaa ja antaisi Monnin vähän ruveta kaipaamaan häntä. Ainon suunnitelmat kuitenkin tavallaan... epäonnistuivat siinä vaiheessa, kun hän kahden päivän päästä ei enää kestänyt ja soitti Monnille.
- Monni.
- Hei, Aino tässä-
- No mietinkin, että kuinka kauan sinä muka aiot kestää.
- HEI!
- Älä viitsi, minä voitin tämän erän.
Tässä vaiheessa varmasti joka ikinen lintu lehahti lentoon puhelinlangoilta, sillä Monnin syvän kumea nauru täytti puhelinlangat.
- Plääh, mietin vain, että lähtisikö sellaiselle, miksi niitä nyt sanotaan...
- ?
- Jumalauta, joku prunssi se on.
- Brunssille?
- Niin.
- En ehdi, minulla on aamuvuoro sairaalassa, mutta mennään lounaalle yhdessä. Nähdään Hokan Hyökyhoukutuksessa kahdelta.
- Sopii!

Aino sulki puhelimen ja vilkaisi taakseen.
- Hippu, olet huonompi hiipijä kuin isoäitivainaani konsanaan. Ja hän oli sentään rampa.

Kello 14:05 Aino otti taksin ja lähti kohti Hokan Hyökyhoukutusta. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään hajua siitä miten leikkiä houkuttavaa, mutta Aino oli lukenut eräästä Gabriellen naistenlehdestä nimeltä Sigue, että muodikkaassa myöhästymisessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa, vaan se oli suorastaan suositeltavaa. Eikä Ainolla parempaakaan ohjenuoraa ollut.

Tämä päivä oli taas niitä Barnacle Bayn hetkiä, kun saarta ympäröivä sumu oli harmaata kuin teräs ja yhtä lävitsetunkematon kuin Ainon mielipiteet. Erittäin sankka siis.

Aino saapui paikalle 14:13, juuri parahiksi näkemään, miten hänen suunnitelmansa "viehättävästä" sisääntulosta paloi tuhkaksi helvetin liekeissä. Monni nimittäin jutteli Raulin kanssa.

Luojan kiitos Rauli tajusi häipyä heti kun näki Ainon lähestyvän. Mies otti lasillisen viskiä ja asettui istumaan terassituolille. Aino sensijaan viisveisasi koko äijästä ja heittäytyi Monnin syliin liioitellun rakastavasti.
- Ihanaa että nähdään taas...hmm...öö... sopuliseni!
Aino leperteli kankeasti.
- Sopulisesi?
- Niin... meilläpäin sanotaan sillä tavalla.
- Ahaa, no, onkin todella ihana nähdä sinua. Tuli ihan ikävä, mutta en voinut antaa periksi.
- Höh. Mennään syömään.

Aikaa kului. Tarkalleen itseasiassa kuusi kuukautta ja kolme päivää, mikäli Aino oli oikein laskenut. Ja oli aika ottaa askel eteenpäin. Eräänä aamuna Aino kutsui Monnin kylään.
- Hei sopuli.
Monni ei ollut vieläkään unohtanut Ainon hänelle antamaa lempinimeä, joten hän oli päättänyt soveltaa sitä molempiin suuntiin.
- Hei vain.
- Oli asiaa...?
- Niin. Minä tässä olen funtsinut, ja tulin siihen tulokseen, että näemme niin usein, että olisi mukavampaa, että olisi käytännöllisempää, että, että, että...
Aino kokosi itsensä.
- Muutettaisiinko yhteen?

- Ja vielä kysyt! Itseasiassa, minulla on sinullekin yllätys.

Monnin yllätys paljastui valtaviksi säästöiksi Barnacle Bayn keskuspankissa. Niiden avulla Vuorovedentie 42:ssa kohosi kahden viikon kuluttua valkoinen, puinen omakotitalo.

Kalusteet eivät olleet mitään hienoimpia, mutta Aino ja Monni sopivat yhdessä, että lisää ostettaisiin aina sitä mukaa kun budjetti antaisi myöden.

Sitäpaitsi olihan heillä nyt koti, sekä toisensa mikä oli aivan riittämiin. Ja olihan heillä myös uusi perheenlisäys...

...Nimittäin Monnin lemmikki nimeltä Kapteeni Koukku. Sen lempifraaseja olivat mm. "Nostakaa purjeet" ja "Lankulle, sinä pirulainen". Monni arveli joutuvansa myymään sen, jos joskus odotettavissa olisi perheenlisäystä. Ainon mielestä lintu tekisi vain hyvää lapsille. "Karaistuvat", sanoi hän.

Aamuisin, kun Aino joutui lähtemään hyvin aikaisin töihin, Kannas otti tehtäväkseen vahtia Monnin unta. Kannas ei nimittäin aikonut päästää Monnia karkuun, muuten se joutuisi olemaan taas yksin mies talossa.

Monnin työpäivät taas kuluivat rokotusten parissa. Barnacle Bayn asukkaat täytyi kaikki rokottaa outolaaksokuumetta vastaan, eikä se ollut pieni homma. Aino tietysti sai rokotuksen ensimmäisten joukossa.

Eräänä iltana Monnilla oli suuria uutisia.
- Ainooo!
- Mitä?
- Tule takapihalle!
- OKEI.

- Älä nyt pyörry mutta-
- Minä en pyörry koskaan.
Aino mutristeli suutaan.
- Joojoo mutta tämä on niin loistavaa!

- Minä sain ylennyksen! Ja ison bonuksen!
- MITÄ?
Aino kiljaisi.
- Ihanaa! Onnea!

Aino syöksyi antamaan Monnille suudelman, ja samalla hetkellä Aino olisi vaikka voinut vannoa kuulleensa vihaisen huudon jostain kaukaa.
- Kiitos, mutta mikä tärkeintä...
Ilta tummeni salamannopeasti heidän ylleen, paljastaen tähdet, kuin miljoonat silmät tuijottamassa heitä.

- ... Voin nyt tehdä tämän.
Monni paljasti sormusrasian.
- Tuletko vaimokseni?
- ÄÄÄ Tottakai tulen!

Monni pujotti sormuksen Ainon sormeen ja suudelman jälkeen he uppoutuivat toistensa syleilyyn. Hellää hetkeä ei kuitenkaan ehtinyt kestää kauaa kun...

...Heidän hellän hetkensä keskeytti pihalle vaeltanut kulkukoira, jonka anelevaa ilmettä Aino ei voinut vastustaa, vaan irroittautui Monnin syleilystä antaakseen raukalle koirankeksin. Monni oli tähän jo tottunut, joten hän ei ollut moksiskaan.

Onnellinen ja harvinaisen hilpeä Aino soitti seuraavana aamuna esimiehelleen ja irroittautui työelämän oravanpyörästä. Vaikka Ainosta hänen työnsä oli ihan jees, hän halusi nyt jäädä kotiin ja omistautua koirilleen sekä Monnille. Ehkä myöhemmin hän taas menisi töihin.

 Siihen asti hän haluaisi vain rentoutua. Vasta nyt Ainosta tuntui, että koko Rauli-Monni-jupakka oli saanut päätöksensä. Aino oli nyt kihloissa. Kihloissa. Hääpäiväkin oli sovittu. Koska Ainon kaikki sukulaiset asuivat jossain muualla, eikä Raulin perhe oikeastaan, miten sen nyt sanoisi, pitänyt Ainosta, niin häistä suunniteltiin vain pieni kahdenvälinen tilaisuus.

 Aino oli erityisen kiinnostunut ruoan laittamisesta, etenkin suomalaisten perinneruokien. Monnin mieleen karjalanpiirakat eivät oikein olleet, mämmistä puhumattakaan, mutta Ainon suvun kotikonnuilta peräisin oleva poronkäristys menetteli.

Monnin äiti oli jostain ihmeen kautta saanut tietää heidän kihlauksestaan, joten nyt Monni sai joka päivä soittoja äkäiseltä äitimuoriltaan, joka yritteli taivutella poikaansa purkamaan kihlauksen ja valitsemaan jonkun tytön Barnacle Bayn vanhojen ja arvostetuimpien sukujen joukosta. Joka puhelun jälkeen Monni vakuutteli Ainolle, ettei hänellä ollut aikomustakaan kuunnella sitä "vanhaa kääkkänää", mutta Aino ei ollut niin huolissaan. Ilman vakuuttelujakin hän uskoi heidän kihlaukseensa ja sen pysyvyyteen.

 Äitinsä puheiden takia Monni oli koko ajan hirveän pahoillaan Ainolle, ja yritti korvata puheluiden muka aiheuttamaa mielipahaa, vaikka Aino yritti vakuutella, että mitään tarvetta sellaiselle ei ollut. Oli miten oli, pian heidän kotiinsa muutti sininen pesukarhukoira nimeltä Pötkö. Aino tietysti rakasti sitä, mikä taasen sai Monnin omatunnon rauhoittumaan.

 Pian hääpäivä koittikin, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä edeltävänä päivänä Monnin äiti oli käynyt tunkemassa heidän postilaatikkonsa täyteen koiranpaskaa. Mitä ilmeisimmin tämä oli hänen tapansa ilmaista hänen tyytymättömyytensä pian solmittavaa avioliittoa kohtaan.
Ravintolassa aterioinnin jälkeen, pari siirtyi rannalle vaihtamaan sormuksia. Aino olisi voinut vannoa aaltojen sekä tuulen pysähtyneen hetkeksi, kun he lupautuivat toisilleen koko loppuelämäksi. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi. Ikinä.

Monnista tuli nyt Tunturipuro. Hän ei halunnut pitää vanhaa sukunimeään, sillä se muistutti liikaa hänen äidistään.
- Aino, sinä teit minusta maailman onnellisimman miehen juuri...
Monni vilkaisi kelloaan.
- ...tasan minuutti sitten.
Aino hyppäsi Monnin syliin ja rutisti tätä niin kovaa, että Monni melkein pelkäsi kylkiluidensa katkeavan. Kaikkien onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Aino ei tavallisesti harrastanut minkäänsortin romanttisia leffoja, mutta sinä päivänä he menivät yhdessä katsomaan Tuulen viemää. Pitkähkön elokuvan toinen puolisko väliajan jälkeen tosi kävi heille rasittavaksi katsella, ja nuoripari keskittyikin loppufilmin ajan enemmän toisiinsa.

Elokuvan loputtua he kaatuivat taksiin ja päätyivät kuin päätyivätkin kotiin. Pari kompuroi toisiaan suudellen sängylle, ja malttoi lopettaa vain hetkeksi, kun valot oli pakko sammuttaa. Aino palasi sängylle ja tarttui Monnia kädestä.
- Monni ja Aino Tunturipuro.
Aino maisteli lausetta muussaan.
- Herra ja rouva Tunturipuro.
- Sinä et kyllä vaikuta kauhean rouvamaiselta.
- Miltä minä sitten vaikutan?
- En tiedä. Olet vähän kaikkea. Juuri sopivasti kaikkea.

Ja he vajosivat siihen maailmaan, joka suodaan vain syvästi toisiinsa rakastuneille.

Vielä tämän köh, rakkauden ihmeen jälkeen he tuijottelivat toisiaan, ja ummistivat silmänsä vasta, kun olivat mielestään tarpeeksi varmoja, ettei toinen häipyisi hänen vierestään yön aikana. Tai koskaan.

Seuraavana aamuna Aino heräsi vasta myöhään, yllätys yllätys - Kannaksen vartioidessa häntä. Monni oli jo lähtenyt töihin, ja hän aikoi viettää koko päivän opettaen koiria.

Illalla Aino päätti näyttää työnsä tulokset Monnille.
- Kannas, seiso!
Kannas nousi horjuen seisomaan ja Ainoa ihan nauratti.
- Hyvä poika, tässä.
Aino ojensi Kannakselle koiransuklaan, ja Monnikin nauroi kun Kannas tuhosi sen hetkessä.

Asia oli nimittäin niin, että Kannas tarvitsi paljon energiaa tulevaan miehiseen koitokseensa. Aino ja Monni eivät olleet ainoita kyyhkyläisiä tässä taloudessa.

Muutaman viikon päästä, eräänä kauniina aamuna, kun Aino oli kerrankin ajoissa hereillä ja hakemassa postia, hän tunsi vatsassaan kiertävän omistuisesti. Hän päätteli tämän johtuvan ihan vain aikaisesta ajankohdasta, eihän hän tavallisesti näin aikaisin ollut hereillä.

Parin tunnin päästä olo oli jo helpottunut, ja Aino päätti mennä terassille haukkaamaan hieman happea.

Hapenhaukkaushetki muuttui kuitenkin joksikin aivan muuksi, sillä aivan ilmoittamatta itsestään, Ainon sisuksista purkautui oksennusryöppy sellaisella voimalla, joka sai Ainon silmät tihkumaan vettä.
Sen on pakko olla se eilinen papupata, minä tiesin etteivät ne pavut olleet ihan tuoreita enää, Aino ajatteli. Hän näki parhaaksi soittaa Monnille, että tämäkin osaisi varautua.

 Seuraavien päivien aikana pahoinvointi ei kuitenkaan hellittänyt, ja mikä omituisinta, se esiintyi vain aamuisin. Sitäpaitsi, Ainon valtasi aina välillä ihan mieletön halipula, joka ei hellittänyt kunnes oli täyttynyt. Koiraparat saivat osansa rutisteluista ja pusuista. Vastapainoksi tälle, Aino saattoi ärtyä ihan pienimmistäkin asioista, kuten siitä, että Kapteeni Koukku kiekaisi keskellä yötä "Lankulle!", mikä sentään oli ihan suhteelisen tavallista tässä taloudessa.

Viikon jälkeen Aino ei enää jaksanut, vaan meni Gabriellen puheille.
- Kuule, minulla on pieni, tai ei niinkään pieni, vaan aika saatanan suuri ongelma.
- No?
- En ole Monnille tästä kehdannut puhua, mutta oksentelen aamuisin ja minulla on ihan kummallisia mielialanvaihteluita- kyllä, tunnistan ne itsekin, ja... mietin onko tällaista liikkellä vai onko tämä jotain vakavampaa.

- Nooo...
Gabriellea vähän nauratti.
- Kyllä tuollaista tavallaan on liikkellä. Esimerkiksi tässä taloudessa. Ja kyllä se on hyvin vakavaa.
- Oikeasti?! Perkele nyt sentään, onko se syöpää? Onko teillä jollakin syöpä? Voi, olen pahoillani.
- Aino. Minun vessassani on raskaustesti. Mene tekemään se.
Raskaustesti? Aino ajatteli. Miten ihmeessä raskaustesti liittyi mihink- voi nyt helvetti.

Aino meni kuuliaisesti vessaan, ja kappas siinähän ne viivat nököttivät nätisti. Pullat uunissa. Hienoa. Yksi kerta, ja pum, raskaana. Aino ei tiennyt mitä ajattelisi. Monni tietysti ilahtuisi, mutta olisiko hänestä äidiksi?

 Sinä iltana Aino pysäytti Monnin.
- Kuule, minulla on asiaa. Vakavaa, sellaista joka muuttaa elämämme kokonaan.
- Kerro vain, äläkä nyt suutu, mutta sinulla on pieni tapa... liioitella. Joten kerro vain.

Normaalisti Aino olisi tuohtunut moisesta loukkauksesta verisesti, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa tarttua sellaiseen.
- Minä...
- Niiiin?

- Minä olen raskaana, Aino töksäytti sen kummempaa enää ajattelematta.
- MITÄ?
- Niin, tein raskaustestin tänään jaja....
- Ihanaa.
Monnin kasvoille levisi typerä hymy.
- Meistä tulee vanhempia, hääyövauva, Aino tämän parempaa uutista et olisi voinut kertoa.
- Niin.
Monni vakavoitui hetkeksi.
- Mikäli hän siis on minun...?
- On tottakai!
- No sitten tämä on loistava uutinen! Menen heti soittamaan kavereille.

 Monni häipyi sen sileän tien jättäen Ainon änkyttämään itsekseen.
- Mutmutmut...minä en halua sitä, hän kuiskasi yksinään.

Parin päivän kuluessa jopa kaikki suomalaiset sukulaiset olivat onnitelleet heitä, ja Ainon ajatukset abortista katosivat. Kyllähän tässä olisi vielä aikaa, kahdeksan kuukautta. Kyllä kahdeksassa kuukaudesa oppisi äidiksi. Sitäpaitsi Aino oli jo harvinaisen kiintynyt miniseen vatsakumpuunsa. Ja kuka Aino muka olisi riistämään tällaista onnea Monnilta?

Vauvauutisen jälkeen Monni oli kuin uusi mies. Hän pesi pyykkiä, laittoi ruokaa ja kohteli muutenkin Ainoa kuin prinsessaa. Eikä Aino pistänyt tällaista kohtelua yhtään pahakseen, sillä aamupahoinvointi ei ottanut loppuakseen.

Kolmen kuukauden kuluttua Tunturipurojen perheeseen saapui toinenkin yllätys. Hippu ja Kannas saivat kolme narttupentua, Titan, Murun ja Pippurin. Tästä lähtien vilinä ja vilske eivät tosiaan loppuisi kesken.

Ainon raskausajan ollessa lopuillaan, hän oli juuri avaamassa konetta pentujen leikkiessä lattialla kun LÄTSIS. Aino tunsi jonkin märän valuvan housuihinsa, ja tiesi samassa mistä olis kysymys.
- Ai peeerkele!
Aino huusi ensimmäisen supistuksen ilmoittavan olemassaolostaan.

Aino nousi tuolista ylös ja piteli vatsaansa aivan tuskissaan. Ovesta säntäsi sisään huudon kuullut Monni, joka suorastaan vaikutti loistavan.
- Ota se hemmetin kassi!, Aino karjaisi.
- Juujuu rakas, pääsetkö autoon omin voimin?
- Ei tässä nyt mitään invalideja ollAARGH!

Ja niin Barnacle Bayn sairaalaa kohti lähti omanlaisensa hälytysajoneuvo, tosin siinä ei ollut vilkkuvaloja katolla tai sireeniä, mutta Ainon säännölliset karjaisut ajoivat helposti sireeninvirkaa, joten he pääsivät ajamaan sairaalalle, sanottaisiinko, melkoisen nopeasti.

Lue lisää...